"Jos tarvitsette jotakin", sanoi joukon johtaja, jonka nimi oli Charbonnier, "kamaripalvelijanne tulkoon alas ja merkitköön pyyntönne anomuskirjaan, joka jää neuvostohuoneeseen".
Kuningas ja kuningatar eivät virkkaneet mitään. He penkoivat taskunsa ja antoivat pois kaikki, mitä heidän hallussaan oli. Prinsessat ja palvelijat noudattivat heidän esimerkkiään.
Vasta silloin Cléry sai selville erään virkailijan vahingossa lausumista sanoista, että kuningas siirrettäisiin jo samana iltana isoon torniin. Hän mainitsi asiasta madame Elisabethille, ja tämä kertoi sen kuninkaalle.
Päivän kuluessa ei tapahtunut mitään uutta. Pieninkin melu, jonkun oven aukeaminen pani vankien sydämen säpsähtämään ja heidän ojennetut kätensä kiertymään tuskalliseen syleilyyn.
Kuningas viipyi tavallista kauemmin kuningattaren huoneessa. Mutta hänen täytyisi joskus lähteä.
Vihdoin aukeni ovi, ja samat kuusi valtuuston virkailijaa, jotka aamupäivälläkin olivat täällä käyneet, astuivat sisälle ja lukivat kuninkaalle kommuunin uuden määräyksen: kuninkaan siirtoa koskevan virallisen määräyksen.
Nyt kuninkaan kylmä järkähtämättömyys petti, Minne veisi hänet tämä uusi askel hirveällä ja synkällä tiellä? Lähestyttiin salaperäistä ja tuntematonta ja lähestyttiin sydän vavahtaen ja silmät kyynelissä.
Jäähyväisiä kesti kauan, ja ne olivat tuskalliset. Kuninkaan täytyi lopulta seurata valtuuston virkailijoita. Milloinkaan ei ovi, joka painui hänen perässään kiinni, ollut äännähtänyt näin kammottavasti.
Sellainen hoppu oli ollut valmistaa vangeille tämä uusi tuska, ettei kuninkaan huoneistoa ollut ehditty panna lopulliseen kuntoon. Siellä oli vasta yksi vuode ja kaksi tuolia. Tuoreen maalin ja liiman tuoksu oli sietämätön.
Kuningas pani makuulle nurkumatta. Cléry vietti yönsä tuolilla hänen vuoteensa vieressä.