"Mutta ellen minä pääsekään omaisteni luokse, totta kai kamaripalvelijani pääsee? Hänen hoitoonsa on uskottu poikani, eikä mikään toivoakseni estä häntä jatkamasta tähänastista tointansa?"
Kuningas esitti kysymyksensä niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti, etteivät kummastuneet miehet tienneet, mitä vastaisivat. Tuo äänensävy, tuo esiintymistapa, tuo alistunut tuska olivat niin kaukana kaikesta, mitä he olivat odottaneet, että se miltei häikäisi heidät.
He tyytyivätkin vastaamaan, ettei se asia ollut heidän varassaan, ja poistuivat.
Cléry oli pysytellyt liikkumattomana ovensuussa katsellen isäntäänsä mieli syvästi ahdistuneena. Hän näki kuninkaan ottavan leivän, joka hänelle oli tuotu, taittavan sen kahteen osaan ja tarjoavan hänelle toista puolikasta.
"Poloinen Cléry", sanoi kuningas, "teidän aamiaisenne näkyy unohdetun.
Ottakaa tämä leivänpuolikas. Minulle riittää kyllä toinen puoli."
Cléry kieltäytyi, mutta kun kuningas oli itsepäinen, otti hän leipäpalasen. Mutta sitä ottaessaan hän ei voinut pidättää nyyhkytystään. Kuningaskin itki.
Kello kymmenen muuan valtuuston virkailija opasti torniin työmiehet, jotka työskentelivät kuninkaan huoneistossa. Tämä virkamies lähestyi kuningasta ja virkkoi, äänessä säälin sävy:
"Hyvä herra, tulen juuri perheenne aamiaiselta ja olen saanut tehtäväkseni, sanoa teille, että kaikki omaisenne voivat hyvin."
Kuningas tunsi sydämensä kutistuvan: tuon miehen sääli vaikutti häneen niin syvästi.
"Kiitän teitä", sanoi hän, "ja minä pyydän teitä viemään perheelleni tiedon, että minäkin voin hyvin. Ja, hyvä herra, enköhän minä voisi saada tänne eräitä kirjoja, jotka jäivät kuningattaren huoneeseen? Jos se käy päinsä, tekisitte minulle miellyttävän palveluksen lähettäessänne ne minulle."