Roland seisoi takan edessä.
Vahtimestari ilmoitti kansalaisen Nicolas-Claude Gamainin — ja kansalainen Nicolas Claude Gamain ilmestyi oviaukkoon.
Lukkoseppä-mestari ei ollut milloinkaan — ei edes terveytensä ja menestyksensä parhaina päivinä — ollut ruumiillisesti kaunis mies. Mutta sairaus, joka oli häneen iskenyt — tavallista nivelleiniä muuten — vääntänyt hänen jäsenensä ja vääristänyt hänen piirteensä, ei ollut suinkaan, kuten helposti käsittää, lisännyt hänen olemuksensa miellyttäväisyyttä.
Niinpä voikin sanoa, että vahtimestarin suljettua oven hänen takanaan milloinkaan ei liene rehti mies — ja on myönnettävä, että Roland jos kukaan ansaitsi rehdin miehen arvonimen — milloinkaan ei lienee rehti, tyyni ja kirkaspiirteinen mies joutunut kosketuksiin halveksittavamman ja viheliäisimmän heittiön kanssa.
Ministerin ensimmäisiä tunteita olikin syvä vastenmielisyys. Hän silmäili Gamainia kiireestä kantapäähän, ja kun hän sitten huomasi tämän vapisevan kainalosauvansa varassa, valtasi hänet sääli yhdenvertaisensa kokemia kärsimyksiä kohtaan — yhä olettaen, että kansalainen Gamain oli kansalaisen Rolandin vertainen — ja tämä säälintunne sai aikaan, että ministerin ensimmäiset sanat olivat:
"Istukaa, kansalainen. Näytätte kärsivän tuskia."
"Totta kai minä kärsin tuskia!" virkkoi Gamain istuutuessaan. "Hamasta siitä lähtien kun Itävallatar myrkytti minut."
Ministerin kasvoilla häivähti vastenmielisyyden pilvi, ja hän vaihtoi silmäyksen vaimonsa kanssa, joka oli puoleksi piilossa ikkunakomerossaan.
"Ja te olette tullut puhumaan tuosta myrkytysyrityksestä, niinkö?" kysyi Roland.
"Siitä ja muista asioista."