Valmyn voitonsanoma oli saapunut Pariisiin ja synnyttänyt siellä valtavan riemun. Se oli kiitänyt sinne kotkansiivin ja voittoa oli pidetty paljoa ratkaisevampana kuin se tosiasiallisesti olikaan.
Äärimmäisestä pelosta Ranska siirtyi äärimmäisen rohkeuden kannalle.
Kerhot kihisivät vain sotaa ja taistelua.
"Koska kerran Preussin kuningas lyötiin, miksei Preussin kuningasta tuotu tänne vankina, köytettynä, kapuloituna tai miksei häntä heitetty Reinin taakse?"
Näin sanottiin ääneen.
Ja sitten kuiskattiin:
"Juttu on yksinkertainen ja selvä: Dumouriez on petturi! Preussilaiset ovat ostaneet hänet!"
Dumouriez sai palkan tekemästään suuresta palveluksesta: kiittämättömyyttä.
Preussin kuningas ei suinkaan pitänyt itseään lyötynä. Hän oli yrittänyt vallata Valmyn kukkulat, muttei ollut onnistunut, siinä kaikki. Kaikki armeijaosastot olivat säilyttäneet leirinsä. Ranskalaiset, jotka koko sotaretken ajan olivat herkeämättä peräytyneet, pakokauhun, tappioitten, vastoinkäymisten ahdistelemina, ranskalaiset olivat tällä kerralla pitäneet puolensa, ei enempää eikä vähempää. Mieshukka oli melkein yhtä iso kummallakin taholla.
Sitä ei voinut sanoa Pariisille, Ranskalle tai Euroopalle, koska me tarvitsemme suurta voittoa, mutta Dumouriez sanoi sen Dantonille Westermannin suulla. Preussilaiset oli lyöty niin niukasti, he olivat peräytyneet niin vähän, että kaksitoista päivää Valmyn taistelun jälkeen he olivat yhä liikkumattomina entisillä leiripaikoillaan.
Dumouriez oli kirjoittanut ja kysynyt, olisiko hänen ryhdyttävä neuvotteluihin, jos Preussin kuningas sellaista ehdottaisi. Tähän kysymykseen tuli kaksi vastausta: toinen oli ministeriön lähettämä, ylpeä, virallinen, voitonhuuman sanelema, toinen oli Dantonin, järkevä ja tyyni.