Marraskuun 6 päivänä Jemmapesin tykki kuulutti, minkä tuomion Jumala oli Ranskan vallankumouksesta langettanut.
Marraskuun 7 päivänä gironde pani alulle kuninkaan oikeudenkäynnin.
Suunnilleen samaa oli tapahtunut kuutta viikkoa aikaisemmin: syyskuun 20 päivänä Dumouriez oli voittanut Valmyn taistelun ja seuraavana päivänä oli julistettu tasavalta.
Kumpikin voitto sai tavallaan kruunauksen ja vei Ranskan askelen eteenpäin vallankumouksen tiellä.
Tällä kerralla se oli hirveä askel! Nyt lähestyttiin lopullista päämäärää, jota kohden oli kahden vuoden aikana sokeina pyritty. Kuten luonnossa käy, alettiin erottaa, mitä lähemmäksi tultiin, muodot siitä, mikä oli nähty vain hahmona.
Mitä siis nähtiin taivaanrannalla? Mestauslava ja sen juurella kuningas!
Tänä kokonaan aineellisena ajankohtana, jolloin vihan, tuhon ja koston alhaiset vaistot voittivat eräitten ylevien henkien korkeat aatteet, jolloin Dantonin kaltaista miestä — miestä, joka sälytti harteilleen syyskuun veriset päivät — syytettiin maltillisten johtomieheksi, aatteen oli työlästä päästä teon valtiaaksi. Konventiojäsenet eivät käsittäneet — tai sen tajusivat vain harvat, kuka selvästi, kuka vaistoten — että tuomittava oli kuninkuus eikä kuningas.
Kuninkuus oli synkeä käsite, uhkaava salaperäisyys, jota kukaan ei halunnut, se oli ulkoa kullattu epäjumala, joka Kristuksen kuvaamien valkoisiksi sivuttujen hautojen lailla oli sisältä täynnä mätää ja saastaa. Mutta kuningas oli vallan toista. Kuningas oli ihminen, ihminen, joka menestyksensä päivinä oli vähäpätöinen, jonka onnettomuus oli puhdistanut ja vankeus suurentanut. Hänen herkkyytensä oli kehkeytynyt vastoinkäymisten mukana. Yksinpä kuningattareenkin olivat kohtaloniskut tehonneet niin, että joko uutta kuvastaen tai vanhaa katuen tämä Templen naisvanki oli johtunut, ellei rakastamaan — tämä särkynyt sydänparka oli kadottanut, mitä siihen oli rakkautta jäänyt, kuten puhkaistu maljakko vuotaa kuiviin pisara pisaralta sisältämänsä veden — niin ainakin kunnioittamaan, palvomaan — sen sanan uskonnollisessa mielessä — tätä kuningasta, tätä ruhtinasta, tätä ihmistä, jonka ruumiilliset vaatimukset ja rahvaanomaiset vaistot olivat niin usein saaneet veren nousemaan hänen poskiinsa.
Eräänä päivänä kuningas astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänen lakaisevan sairaan kruununprinssin huoneen lattiaa.
Hän pysähtyi kynnykselle, painoi päänsä rinnalle ja huoahti.