"Menkäämme siis levolle", sanoi kuningas.
Cléry riisui hänet kuten ennenkin.
"Voi, Cléry", kuiskasi kuningas, "en osannut odottaa heidän tekevän sellaisia kysymyksiä!"
Ja melkein kaikki kuninkaalle esitetyt kysymykset johtivat alkuperänsä rautakaapista, ja kuningas, joka ei tiennyt Gamainin kavalluksesta, ei liioin voinut olettaa, että rautakaapin salaisuus oli keksitty.
Mutta hän meni levolle ja oikaistuaan vuoteelle hän nukkui sitä levollista unta, josta olemme esittäneet niin monta todistusta ja jota eräissä tilanteissa saattoi pitää unteluutena.
Niin ei ollut laita toisten vankien. Tämä salaperäisyys oli heidän mielestään kauhea enne, se oli kuolemaantuomitun salaperäisyyttä.
Kun kruununprinssin vuode ja tavarat olivat kuninkaan puolella, nukutti kuningatar lapsen omaan vuoteeseensa ja seisoi itse koko yön hänen päänalusensa vieressä valvoen hänen untansa.
Hänen tuskansa oli niin äänetöntä, tuo asento muistutti niin selvästi poikansa haudalle patsaaksi jähmettynyttä äitiä, että madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa päättivät viettää yönsä tuoleilla seisaallaan valvovan kuningattaren rinnalla, mutta valtuuston virkailijat tulivat väliin ja pakottivat molemmat prinsessat menemään makuulle.
Seuraavana aamuna kuningatar pyysi ensimmäisen kerran jotakin vartijoiltaan.
Hän pyysi kahta asiaa: että hän saisi tavata kuninkaan ja että hänelle tuotaisiin sanomalehtiä, jotta hän voisi tarkata oikeudenkäynnin kulkua.