Kertomuksemme romanttisessa osassa olemme nähneet, että kuningatar viehättyi helposti elämän maalaukselliseen puoleen; hänellä oli voimakas mielikuvitus, joka useammin kuin luonnonlaatu saa naiset harkitsemattomiksi. Kuningatar oli harkitsematon kaiken elämänsä ajan, harkitsematon ystäviä valitessaan, harkitsematon lemmenasioissa. Vankeus pelasti hänet moraalisessa suhteessa. Hän oppi jälleen puhtaat ja pyhät perhetunteet, joista nuoruuden intohimot olivat hänet vieneet loitos, ja koska hän teki kaikki kiihkeästi, hän päätyi rakastamaan intohimoisesti tuota poloista kuningasta, tuota aviomiestä, jossa hän onnensa päivinä oli nähnyt vain raskaat ja kömpelöt ominaisuudet. Varennes ja elokuun 10 päivä olivat osoittaneet Ludvig XVI:n alotekyvyttömäksi, epäröiväksi, saamattomaksi, miltei pelkurimaiseksi mieheksi. Templessä Marie-Antoinette alkoi huomata, ettei ainoastaan vaimo ollut väärin arvostellut miestään, vaan myöskin kuningatar kuningasta. Templessä hän näki kuninkaan tyyneksi, solvauksista piittaamattomaksi, lempeäksi ja lujaksi kuin Kristuksen. Kaikki mikä hänessä — kuningattaressa — oli ylhäisen maailmannaisen kuivuutta, pehmeni, suli ja muuttui hyviksi tunteiksi. Liiaksi halveksittuaan hän rakasti nyt liian voimakkaasti. "Ah", sanoi kuningas Firmontille, "kuinka minä voin näin rakastaa ja kuinka minua voidaan näin rakastaa!"
Tämän viimeisen yhdessäolon aikana kuningatar antoikin vallan tunteelle, joka vivahti katumukseen. Hän oli halunnut viedä kuninkaan tämän huoneeseen saadakseen olla hetken kahdenkesken hänen seurassaan. Kun se oli mahdotonta, hän vei kuninkaan ikkunakomeroon.
Siellä kuningatar varmaankin olisi langennut hänen jalkojensa juureen, itkenyt ja nyyhkyttänyt ja pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta kuningas, joka ymmärsi kaikki, pidätti häntä, otti taskustaan jälkisäädöksen ja sanoi:
"Lukekaa tuo kohta, rakas vaimoni!"
Ja hän osoitti sormellaan seuraavaa kohtaa, jonka' kuningatar luki puoliääneen:
"Rukoilen vaimoani suomaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset, jotka hän saa kestää takiani, ja ne murheet, joita olen hänelle aiheuttanut yhdyselämämme aikana. Hän voi olla vakuutettu siitä, etten minä kanna kaunaa hänelle mistään, jos hän arvelee aiheita olevan soimata itseään jostakin."
Marie-Antoinette tarttui kuninkaan käsiin ja suuteli niitä. Lauseessa: "hän voi olla vakuutettu siitä, etten minä kanna kaunaa hänelle mistään" oli armahtavaa anteeksiantoa, ja sanoissa: "jos hän arvelee aihetta olevan soimata itseään jostakin" hienoa herkkyyttä.
Hän voisi kuolla rauhassa, tämä kuninkaallinen Magdaleena-rukka. Hänen rakkautensa, vaikka se heräsikin kovin myöhään, oli jumalallisen ja inhimillisen säälin arvoinen, ja kuningas oli antanut hänelle anteeksi, ei kuiskaten, ei salaisesti, ei armonosoituksena, jota kuningas itsekin olisi hävennyt, vaan kovalla äänellä, julkisesti.
Kuka tohtisi soimata häntä mistään, häntä, joka jälkimaailmalle esiintyisi kaksinkertaisesti kruunattuna marttyyrin seppelellä ja puolisonsa anteeksiannolla?
Kuningatar tajusi sen. Hän käsitti, että tästä hetkestä lähtien hän olisi luja historian edessä. Mutta hän oli sitä heikompi sen edessä, jota hän rakasti näin myöhään, tuntien selvästi, ettei ollut rakastanut kylliksi. Poloisen vaimon rinnasta ei lähtenyt sanoja, siitä pusertui nyyhkytyksiä ja epätoivoisia huudahduksia. Hän halusi kuolla miehensä kanssa ja jos häneltä evättäisiin se suosionosoitus, näännyttäisi hän itsensä nälkään.