"Siinä tapauksessa…" sanoi hän melkein kuin rukoillen ja ojensi sakset Andréelle.
Andrée otti sakset, leikkasi vainajan hiuksista kiharan ja antoi sitten sekä sakset että suortuvan kuningattarelle.
Kuningatar tarttui Andréen käteen ja suuteli sitä.
Andrée parahti ja vetäisi kätensä pois, ikäänkuin Marie-Antoinetten huulet olisivat olleet hehkuvaa rautaa.
"Ah", jupisi kuningatar ja loi viimeisen silmäyksen ruumiiseen, "kuka voi sanoa, kumpi meistä rakasti häntä enemmän!"
"Oi, rakas, rakas Olivier", jupisi Andrée vuorostaan, "minä toivon, että sinä ainakin nyt tiedät, että minä rakastin sinua enemmän!"
Kuningatar oli jo lähtenyt. Andrée jäi yksin pikku huoneeseen puolisonsa ruumiin ääreen, jolle kuin ystävän katseena kuu loi valjua valoaan pienestä ristikkoikkunasta.
Pitou saattoi Marie-Antoinetten tämän huoneeseen, tietämättä, kuka hän oli. Vapauduttuaan näin vastuusta hän astui pengermälle nähdäkseen, olivatko Désiré Maniquetilta tilatut neljä miestä jo tulleet paikalleen.
Ne neljä miestä odottelivat.
"Tulkaa!" sanoi Pitou heille.