"Ne tuntuvat lähestyvän."
Kello seitsemän ja kahdeksan välillä, moneen otteeseen ja milloin minkin verukkeen nojalla tultiin koputtamaan kuninkaan huoneen ovelle, ja joka kerta apotti Edgeworth vavahti, sillä hän arveli, että kuningasta tultiin noutamaan viimeiselle matkalleen. Mutta joka kerta Ludvig XVI nousi tyynesti, meni ovelle, vastasi rauhallisesti häiritsijöilleen ja palasi istumaan rippi-isänsä viereen.
Apotti Edgeworth ei nähnyt, ketkä kävivät kuningasta tapaamassa, mutta hän kuuli osia heidän puhelustaan. Kerran hän kuuli yhden tällaisen tulijan sanovan vangille:
"Soo, se kävi päinsä kun olitte kuningas, mutta nyt ette enää olekaan!"
Kuningas palasi ovelta värähtämättömin kasvoin kuten ainakin. Mutta hän sanoi:
"Kas näin ne minua kohtelevat… Mutta täytyy kaikki kestää!"
Jälleen kolkutettiin ja jälleen kuningas meni ovelle.
Palattuaan hän virkkoi:
"Ne näkevät kaikkialla puukkoja ynnä myrkkyä. Ne tuntevat minut huonosti. Itsemurha olisi heikkoutta. Luultaisiin, etten osaa kuolla."
Vihdoin, kello yhdeksän, melu yltyi, ovet aukenivat kolisten. Santerre astui sisälle mukanaan seitsemän kahdeksan komisaaria ja kymmenkunta sotamiestä, jotka hän järjesti kahteen riviin.