Väkeä oli kertynyt paikalle yhä enemmän. Oven edustalla seisoskeli pian satakunta henkeä. Kaikki lausuivat mielipiteensä täti Angéliquen kuolemasta. Yhdet arvelivat sen johtuneen kauheasta jäykkäkouristuksesta, toiset sydänhalvauksesta ja kolmannet täydellisestä loppuunkulumisesta.
Kaikki kuiskailivat:
"Ellei Pitou ole ihan pöhkö, löytää hän kelpo aarteen kaapin ylimmältä laudalta, voipytyn pohjalta, olkikuvon alta tai jostakin pellavasukasta."
Kesken kaiken saapui paikalle tohtori Raynal kaupungin veronkantomiehen kanssa.
Pian saataisiin kuulla, mihin tautiin täti Angélique oli kuollut.
Tohtori Raynal astui sisälle, lähestyi vuodetta, tutki ruumista, paineli kädellään sydänalaa ja vatsanpohjaa sekä selitti koko kuulijakunnan suureksi hämmästykseksi, että täti Angélique oli kuollut yksinkertaisesti viluun ja luultavasti myöskin nälkään.
Tämä selitys pusersi Pitoun silmistä entistä hereämmät kyynelet.
"Voi, täti-parkaa, poloista tätiä!" vaikeroi hän. "Ja minä kun luulin häntä rikkaaksi. Voi, kurjaa minua, joka hylkäsin hänet! Ah, jospa olisin sen tiennyt…! Se ei ole mahdollisia, tohtori Raynal, se ei voi olla mahdollista!"
"Tutkikaa ruokakaappia ja katsokaa, onko siellä leipää, katsokaa, onko puulaatikossa puita. Sanoin hänelle alati, että hän kuolisi näin, se vanha saituri!"
Tehtiin, kuten lääkäri neuvoi: ei kalikkaakaan puulaatikossa, ei leivän murustakaan ruokakaapissa.