Ja koska yksi louisdori siihen aikaan oli yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia, oli Pitoun varallisuus siis miljoona kolmesataa kaksikymmentäkuusi tuhatta livreä!
Entä millä hetkellä tämä valtava omaisuus oli tullut hänen käsiinsä?
Hetkellä, jolloin hänen pystymättä ostamaan polttopuita oli täytynyt
Catherinea lämmittääkseen pirstota täti Angéliquen nojatuoli.
Mikä onni, että Pitou oli näin köyhä, että sää oli näin kylmä ja että nojatuoli oli näin vanha!
Kukapa tietää, mikä olisi ollut tämän kallisarvoisen nojatuolin kohtalo ilman näitä näköjään kohtalokkaita sattumia?
Pitou ryhtyi sullomaan kultarahoja taskuihinsa ja ravistettuaan vimmatusti jokaista nojatuolin palasta hän rakensi niistä takkaan rovion, iski tulta tuluksilla, jolloin hän löi yhtä monesti hyppysiinsä kuin limsiöön, sai lopulta taulan hehkumaan ja sytytti vapisevin käsin roihun palamaan.
Jo oli aikakin! Catherine ja pikku Isidor astuivat sisälle vilusta värjöttäen.
Pitou puristi lapsen rintaansa vasten, suuteli Catherinen jääkylmiä käsiä ja sanoi lähtiessään:
"Minun on toimitettava muuan välttämätön asia. Lämmitelkää ja odottakaa minua."
"Minne pappa Pitou menee?" kysyi Isidor.
"En tiedä", vastasi Catherine, "mutta koska hän juoksee noin rivakasti, on hän varmastikin menossa järjestämään jotakin, mikä ei koske häntä itseään, vaan sinua tai minua".