"Kääntykäämme takaisin, pyydän sitä sinulta!"
Mutta Pitou laski kätensä nuoren vaimonsa käsivarrelle ja virkkoi:
"Vielä parikymmentä askelta, Catherine, en pyydä enempää."
"Voi, Pitou!" jupisi Catherine äänessä niin tuskallinen moitteen sävy, että Pitou vuorostaan pysähtyi.
"Oh, Catherine", sanoi hän, "ja minä luulin tekeväni sinut ylen onnelliseksi!"
"Niin, luulit tekeväsi minut onnelliseksi, Pitou, tuodessasi minut katsomaan maatilaa, missä olen kasvanut, joka on kuulunut vanhemmilleni, jonka pitäisi nyt kuulua minulle ja joka myytiin eilen vieraalle, jonka nimeä en edes tiedä."
"Catherine, vielä parikymmentä askelta! En pyydä enempää."
Nämä parikymmentä askelta astuttuaan he tulivat ulkomuurin nurkalle ja näkivät edessään maatilan ison portin.
Tämän ison portin edustalle olivat kerääntyneet maatilan kaikki entiset päivätyöläiset, rengit, tallimiehet, navettatytöt. Ukko Clouis seisoi ensimmäisten joukossa.
Kaikilla oli kädessä kukkavihko: