"Oh", sanoi Catherine, "ja sinä olet tohtinut polttaa sen vanhan nojatuolin, rakas Pitou, vaikka sinulla oli tuhatviisisataaviisikymmentä louisdoria puiden ostoon!"
"Catherine", sanoi Pitou, "te olitte tulossa kotiin ja teidän olisi täytynyt odottaa lämmintä, sillä puut olisi ollut ostettava ja kuljetettava paikalle, ja odotellessanne teidän olisi tullut vilu".
Catherine levitti käsivartensa. Pitou työnsi hänen syliinsä pikku
Isidorin.
"Ah, sinä myöskin, sinä myöskin, rakas Pitou!" sanoi Catherine.
Ja samaan syleilyyn Catherine puristi rintaansa vasten lapsensa ja miehensä.
"Voi, hyvä Jumala", huudahti Pitou läkähtymäisillään iloonsa ja vuodattaen viimeisen kyynelen tätivainajansa muistolle, "ja hän kuoli nälkään ja viluun, poloinen täti Angélique!"
"Sanonpa vainen", virkkoi muuan kookas tullimies verevälle ja kauniille navettatytölle, "sanonpa vainen, että noiden kahden kohtalona ei ole kuolla sillä tavalla!"