Onnettomuudelta puuttui näyttämöasetuksen majesteetillisuus.
He tutkivat huonetta.
Sänky oli uutimettomassa komerossa. Vanha, pajunoksista punottu säleikkö, joka oli pantu nojalleen seinää vasten, ilmaisi varokeinoja luteita vastaan — vallan riittämätön varokeino, se oli helppo huomata.
Kamaripalvelijat eivät sentään pahasti pelästyneet, vaan alkoivat parhaansa mukaan siistitä huonetta ja sänkyä.
Toisen lakaistessa, toisen pyyhkiessä tomua kuningas astui huoneeseen.
"Voi, sire", huudahtivat palvelijat yhteen ääneen, "mikä häväistys!"
Kuningas pysyi kylmänä — osoittiko se sielunvoimaa vai huolettomuutta!
Hän silmäili ympärilleen, muttei virkkanut sanaakaan.
Seinillä riippui piirroksia ja kun eräät näistä piirroksista olivat aiheiltaan rivoja, otti kuningas ne pois. "En halua", sanoi hän "jättää tuollaisia esineitä tyttäreni silmäiltäväksi."
Kun vuode oli saatu kuntoon, meni kuningas makuulle ja nukkui yhtä rauhallisesti kuin olisi yhä ollut Tuilerieissä — ehkä rauhallisemminkin.
Jos kuninkaalle sillä hetkellä olisi tarjottu kolmenkymmenentuhannen livren korkotulot, annettu maakartano, jossa olisi paja, matkakirjasto, kappeli, missä voisi kuunnella messua, kappalainen messua lukemaan, kymmenen auranalan suuruinen puisto, missä hän olisi voinut elää kaikilta juonitteluilta suojattuna, kuningattaren, kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan — tai käyttääksemme miellyttävämpiä sanoja — vaimonsa ja lastensa parissa, olisi kuningas ihan varmasti ollut valtakuntansa onnellisin ihminen.