Samana päivänä — elokuun 28:na — kansalliskokous oli säätänyt kotitarkastuksia koskevan asetuksen.
Kansan seassa alkoi kierrellä huhu preussilaisten ja itävaltalaisten armeijain yhtymisestä ja Longwyn valtauksesta, jonka oli suorittanut kenraali Clerfayt.
Kuninkaan, ylimysten ja pappien kutsuma vihollinen oli siis tulossa Pariisiin ja olettamalla, ettei mikään sitä pidättäisi, olisi perillä kymmenen päivämarssin perästä.
Mitä tulisi silloin tästä Pariisista, joka kiehui kuin palava kraatteri ja jonka purkaukset olivat kolmen vuoden aikana järkyttäneet koko maailmaa? Sen kävisi, kuten Bouillén julkean naljaileva kirje oli sanonut, kirje, jolle oli paljon naurettu ja jonka ennustus oli muuttumassa todellisuudeksi — Pariisista ei jäisi kiveä kiven päälle!
Tiedettiin enemmänkin. Varmana asiana kerrottiin jostakin yleisestä, hirveästä, säälimättömästä tuomiosta, joka tuhottuaan Pariisin tuhoaisi pariisilaisetkin. Millä tavalla ja kenen toimesta tämä tuomio pantaisiin täytäntöön? Kuvailemamme ajan muistiinpanot sen sanovat teille. Kommuunin verinen käsi on mukana tässä legendassa, joka sensijaan että kertoisi menneistä kertookin tulevista tapahtumista.
Miksei muuten tähän tarinaan olisi uskottukin? Elokuun 10 päivänä löydettiin Tuilerieistä muuan kirje, jonka me vuorostamme olemme lukeneet arkistossa ja jossa sanotaan:
* * * * *
"Armeijoita seuraavat tuomioistuimet, emigranttirauhanhierojat valmistavat matkan varrella, Preussin kuninkaan leirissä, jakobiinien oikeusjutun ja laittavat kuntoon heidän hirsipuunsa."
* * * * *
Kun siis Preussin ja Itävallan armeijat saapuisivat Pariisiin, olisi tutkimus pidetty, tuomio julistettu, eikä olisi muuta tehtävää kuin panna se täytäntöön.