Sunnuntaina elokuun 27 päivänä iltapuolella — viisi päivää pappien yllyttämän Vendéen kapinan puhkeamisen jälkeen, neljä päivää senjälkeen kun kenraali Clerfayt oli kuningas Ludvig XVI:n nimessä valloittanut Longwyn — tämä surukulkue lähti liikkeelle käyttääkseen hyväkseen niitä salaperäisiä yleviä voimia, joita pimeä loihtii kaikkiin asioihin.
Halki niiden tuoksupilvien, jotka suitsusivat taivallettavan matkan varrella, kulkivat ensimmäisinä elokuun 10 päivän lesket ja orvot, valkopukuisina, uumilla piukkaan sitaistu musta vyö, kantaen vanhanajan arkin mukaiseksi sommitellussa lippaassa anomusta, jonka rouva Roland oli sanellut, neiti de Kéralio kirjoittanut isänmaan alttarilla ja jonka veriset lehdet oli kerätty Mars-kentältä ja joka heinäkuun 17 päivästä 1791 lähtien oli vaatinut tasavallan julistamista.
Heidän perässään tulivat suunnattomat, mustat ruumisarkut, kuvaten vankkureita, jotka elokuun 10 päivän illalla oli kuormattu Tuileriein pihoissa ja jotka sitten olivat vierineet työläiskortteleihin kuljettamiensa ruumiitten painosta vapisten. Niiden perässä kannettiin surun ja koston lippuja, jotka vaativat kuolemaa kuolemasta. Sitten seurasi Laki, jättiläiskuvapatsas, kalpa kupeella. Sitä seurasivat tuomioistuinten tuomarit. Niiden etunenässä marssi se elokuun 10 päivän vallankumous-tribunaali, joka pyyteli anteeksi, ettei se kyennyt pudotuttamaan enempää kuin yhden pään päivässä.
Heidän jälkeensä asteli kommuuni, tämän verisen tribunaalin verinen äiti, kuljettaen riveissään Vapauden patsasta, samankokoista kuin Lain patsaskin. Viimeisenä tuli kansalliskokous kantaen seppeleitä, jotka kenties lohduttavat vainajia, mutta ovat riittämättömät eläville!
Tämä joukko eteni majesteetillisen verkkaisesti, Chénierin surusäkeitten, Gossecin surusävelten keskitse.
Osa elokuun 27 ja 28 päivän välistä yötä kului tämän surujuhlallisuuden suorituksessa. Se oli joukkojen surujuhla? Sen aikana heristettiin nyrkkejä autiolle Tuileries-palatsille, uhkailtiin niitä vankiloita ja niitä turvallisia tyyssijoja, jotka oli annettu kuninkaan ja rojalistien asuttaviksi entisten palatsien ja linnojen tilalle.
Kun sitten viimeiset lamput olivat sammuneet, viimeiset tuohukset tukehtuneet savuunsa, lähti joukko kotiinsa.
Lain ja Vapauden kuvapatsaat jäivät yksin vartioimaan tuota suunnatonta ruumisarkkua. Mutta koska kukaan ei vartioinut niitä, riistettiin yön aikana molemmilta kuvapatsailta puvun alaosa. Se oli joko typeryyttä tai pyhän häväistystä. Aamun valjetessa nämä poloiset jumalattaret olivat vähemmän kuin naisia.
Sen nähdessään kansa alkoi raivostuneena kiljua. Se syytti rojalisteja, ryntäsi kansalliskokoukseen, vaati kostoa, otti kuvapatsaat haltuunsa, puetti ne uudelleen ja laahasi ne sitten Ludvig XV:n torille.
Myöhemmin giljotiini seurasi niitä samalle paikalle, ja tammikuun 21 päivänä se antoi niille täydellisen korvauksen loukkauksesta, joka niitä oli kohdannut elokuun 28 päivänä!