Mutta tällä kansa-rukalla lienee toki itsessään jotakin tukea näitä ulkomaalaisia vastaan? Ehkä sitä puolustavat ne, joita se on jumaloinut, ne, jotka se on tehnyt rikkaiksi, ne, jotka se on palkannut?
Ei.
Sen kuningas vehkeilee vihollisen kanssa ja Templestä käsin, jonne hänet on suljettu, hän on kirjeenvaihdossa preussilaisten ja itävaltalaisten kanssa. Ylimystö marssii sitä vastaan maan prinssien johdolla. Papit nostattavat talonpojat kapinaan sitä vastaan.
Vankiloillensa uumenista pidätetyt rojalistit taputtavat käsiään Ranskan tappioitten johdosta. Preussilaisten tulo Longwyyn synnyttää ilohuutoja Templessä ja Abbayessa.
Niinpä Danton, tuo äärimmäisten päätösten mies, astuukin kansalliskokoukseen raivosta karjuen.
Oikeusministeri luulee oikeutta voimattomaksi ja tulee vaatimaan voimaa. Ja oikeus lähtee silloin kulkemaan voimaan nojaten.
Hän nousee puhujapaikalle, ravistaa leijonanharjaansa, kohottaa jäntevän kätensä, joka elokuun 10 päivänä on murskannut Tuileriein portit.
"Tarvitaan kansallista mullistusta, jos mieli despootit tuhota", sanoo hän. "Tähän asti meillä on ollut vain näennäinen taistelu. Siitä kurjasta leikistä ei nyt olekaan kysymys. Kansan on noustava, sen on laumana rynnättävä vihollista vastaan ja tuhottava se yhdellä iskulla. Samalla on kaikki vehkeilijät pantava kahleihin ja ehkäistävä heidän vahingolliset puuhansa!"
Ja Danton vaatii joukkonousua, kotitarkastuksia, yöllisiä etsintöjä ja kuolemanuhkaa jokaiselle, ken vastustaa väliaikaisen hallituksen toimia.
Danton sai kaikki, mitä hän pyysi.