Jos hän olisi pyytänyt enemmän, hän olisi saanut enemmän.
"Milloinkaan", kirjoittaa Michelet, "ei kansa ole ollut niin lähellä kuolemaa. Kun Hollanti nähdessään Ludvig XIV:n porttiensa edessä ei nähnyt muuta pelastusta kuin päästää tulvan valloilleen ja hukuttautua, uhkasi sitä pienempi vaara. Sen puolella oli koko Eurooppa. Kun Ateena näki Kserkseen valtaistuimen Salamiin rantakallioilla ja se hylkäsi maan, syöksyi mereen ja piti vain vettä isänmaanansa, ei se ollut niin suuressa vaarassa. Sillä oli yhä mahtava laivasto, jonka suuri Temistokles oli järjestänyt. Se oli Ranskaa onnellisempi, sillä petos ei piillyt sen seassa."
Ranska oli järjestämätön, rikkinäinen, kavallettu, myyty ja luovutettu! Ranska oli kuin Ifigeneia Kalkhaan puukon edessä! Kuninkaat olivat piirissä sen ympärillä ja odottivat vain sen kuolemaa, jotta despotismin tuuli pääsisi paisuttamaan heidän purjeensa. Ranska kohotti käsivartensa jumalia kohden, mutta jumalat olivat kuuroja!
Mutta tuntiessaan jo kuoleman kylmän kosketuksen se ryhtyi kokoamaan voimiaan. Se oli väkivaltainen, hirveä kouristuskohtaus. Ja sitten tämä elämän tulivuori syöksi uumenistaan liekin, joka puolen vuosisadan ajaksi valaisi koko maailmaa.
Tässä auringossa on tosin veripilkku.
Syyskuun 2 päivän veripilkku! Saavumme siihen pian ja näemme, kuka sen veren on vuodattanut ja onko se laskettava Ranskan viaksi. Mutta sitä ennen ja lopettaaksemme tämän luvun lainatkaamme vielä pari sivua Michletiltä.
Sen jättiläisen rinnalla tunnemme itsemme voimattomaksi ja Dantonin lailla me kutsumme voimaa avuksemme.
Lukekaa!
"Pariisi, näytti linnoitetulta kaupungilta. Olisi voinut luulla olevansa Lillessä tai Strassburgissa. Kaikkialla näki sotilasohjeita, vahtisotamiehiä, sotilaallisia varusteluja, jotka olivat ennenaikaisia: vihollinen oli vielä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta penikulman päässä. Mutta vakavampaa, todella liikuttavaa oli se syvä, ihmeellinen yhteistunto, joka ilmeni kaikkialla. Kaikki pahoittelivat toisiaan, jokainen puhui, rukoili isänmaan puolesta. Jokainen tarjoutui pestaajaksi, kuljettiin talosta toiseen ja tarjottiin niille, jotka voivat lähteä, kenelle univormu, kenelle aseita, yleensä mitä oli annettavana. Kaikki olivat puhujia, kaikki saarnasivat, kaikki paasasivat, kaikki lauloivat isänmaallisia lauluja. Kukapa ei tuona omituisena aikana kyhännyt kirjoja, kukapa ei painattanut kirjasia, kukapa ei naulannut julistuksia, kukapa ei esiintynyt tässä näytelmässä? Kaikkialla esitettiin mitä lapsekkaimpia näytelmiä, joissa kaikki esiintyivät osanhoitajina, toreilla, pestaustoimistoissa, puhujalavoilla, missä sotamiehet kirjottautuivat. Ja kaikkialta kuului laulua, huutoja, kaikkialla näki hyvästelyn intomielisiä kyyneliä. Ja kaikkien näiden äänten yli kaikui sydämiä sykähdyttävä voimakas ääni, mykkä ääni, mutta sitä täyteläisempi… Ranskan oma ääni, kaunopuheinen kaikessa kuvannollisuudessaan, vakuuttava kaikessa traagillisuudessaan: isänmaan vaaran pyhä ja hirveä lippu, joka liehui kaupungintalon ikkunoista, suunnaton lippu, joka paisui tuulessa ja näytti kehoittavan kansan legionia rientämään pikamarssissa Pyreneiltä Scheldelle, Seineltä Reinin rannoille!
"Jos mielii saada kuvan, mitä tämä uhrautumisen hetki merkitsi, on mentävä jokaiseen majaan, jokaiseen asumukseen ja nähtävä vaimojen ja äitien kivut ja tuskat tässä toisessa synnytyksessä, joka oli sata kertaa julmempi sitä synnytystä, jolloin lapsi ensimmäisen kerran lähti verisestä kohdusta, täytyy nähdä se vanha vaimo, joka silmät kuivina, sydän murtuneena, kerää kaikessa kiireessä ne vähäiset ryysyt, jotka lapsi vie mennessään, vaivaiset säästöt, paastoamalla kerätyt harvat sout, jotka hän on itseltään varastanut poikansa hyväksi, tätä viimeisten tuskien päivää varten.