"Lähettää lapsensa tähän sotaan, joka alkoi niin vähäisin toivein, uhrata heidät tähän äärimmäiseen, epätoivoiseen tilanteeseen oli enemmän kuin mitä useimmat jaksoivat tehdä. He nääntyivät näihin vaivoihinsa, tai paremminkin luonnollisen vastavaikutuksen johdosta heidät valtasi raivonpuuska. He eivät säästelleet mitään, eivät pelänneet mitään. Mikään kauhu ei ole johtanut sellaiseen sieluntilaan. Mikä kauhu, kenen hyväksi kuolema tahtoo?
"Kerrotaan, että yhtenä päivänä — varmaankin elokuussa tai syyskuussa — eräät raivostuneet naiset tapasivat Dantonin kadulla, herjasivat häntä niinkuin olisivat herjanneet itse sotaa, syyttivät häntä vallankumouksesta, kaikesta vuotaneesta verestä ja lapsiensa kuolemasta, kirosivat hänet ja rukoilivat Jumalaa rankaisemaan häntä kaikesta. Danton ei kummastellut, ja vaikka hän tunsikin ympärillään kynsien uhkaa, hän kääntyi äkisti, silmäili noita naisia ja sääli heitä. Dantonissa oli paljon sydäntä. Hän nousi isolle kivelle ja heitä lohduttaakseen alkoi sättiä heitä heidän omalla murteellaan. Ensimmäiset lauseet olivat rajut, repäisevät, rivot. Naiset vaikenivat sanattomiksi. Hänen raivonsa, todellinen tai teeskennelty, hämmensi heidän raivonsa. Tällä valtavalla puhujalla, vaistoihinsa ja laskelmiin nojautuvalla puhujalla oli kansansuosionsa pohjana aistillinen ja voimakas luonne; kaikki hänessä viittasi ruumiilliseen rakkauteen, missä liha ja veri vallitsivat. Danton oli ennen kaikkea uros, hänessä oli leijonaa ja verikoiraa ja paljon myöskin sonnia. Hänen naamarinsa peloitti, hänen elehtivien kasvojensa tavaton rumuus antoi hänen kiihkeille, puuskaisille sanoilleen eräänlaisen raisun terävyyden. Voimaa ihailevat joukot tunsivat hänen edessään samaa, mitä pelko ja myötätunto synnyttävät, tunsivat hänessä mahtavan siittäjän. Ja tuon vääntyneen, hurjan naamarin alla tunnettiin sydän, tiedettiin, että tuo hirveä mies, joka puhui vain uhkauksin, oli pohjaltaan kelpo ihminen. Nämä kapinalliset naiset hänen ympärillään tunsivat hämärästi kaiken sen ja sallivat hänen ripityksensä vaikuttaa heihin, antautuivat hänen johdettavikseen, hänen hallittavikseen. Hän vei heidät, kunne ja kuinka halusi. Hän selitti heille karkeasti, mikä on naisen, mikä rakkauden, mikä siittämisen tehtävä. Nainen ei synnytä lasta itselleen, vaan isänmaalle; ja siihen päästyään hän suoristihe äkkiä ja puhui kuin olemattomalle kuulijakunnalle, kuin itselleen — siltä ainakin näytti. Koko hänen sydämensä lähti hänen rinnastaan ja sen mukana sanat, jotka huokuivat riehuvaa hellyyttä Ranskaa kohtaan, ja hänen oudon näköisille, rokon merkitsemille kasvoilleen, jotka olivat rosoiset kuin Vesuviuksen tai Etnan hohkakivi, alkoi ilmestyä isoja pisaroita — ne olivat kyyneliä. Nämä naiset eivät voineet kestää enempää, he alkoivat itkeä Ranskaa eivätkä itkeneet enää lapsiaan. Nyyhkyttäen he poistuivat paikalta kätkien kasvot esiliinoihinsa."
Oi, missä olet sinä, suuri historioitsija, jonka nimi on Michelet?
Nervissä!
Oi, missä olet sinä, suuri runoilija, jonka nimi on
Hugo?
Jerseyssä!
VII
Syyskuun 2 päivän aatto
"Kun isänmaa on vaarassa", oli Danton sanonut kansalliskokoukselle elokuun 28 päivänä, "kuuluu kaikki isänmaalle".