Näiden katseiden joukossa oli muuan silmäpari, joka paloi, kun ei voinut itkeä: kuningattaren silmät.
Hän oli evännyt kaikki; epätoivo rasitti häntä.
Hänestä tuntui, että hänen jalkansa olivat juuttuneet Charnyn kallisarvoiseen vereen ja että hänen täytyisi jäädä siihen asentoon ikiajoiksi ja elää hautakukan lailla saamatta muuta ravintoa kuin minkä kuolema hänelle antoi.
Hän oli kärsinyt paljon Varennesin matkalla; hän oli kärsinyt paljon Tuileries-palatsin vankeudessa; hän oli kärsinyt paljon viime yönä ja tänä päivänä, mutta hän ei liene kärsinyt sentään milloinkaan niin kuin nyt nähdessään kuninkaan syövän.
Ja kuitenkin tilanne oli ollut kyllin vakava riistämään ruokahalun jokaiselta toiselta kuin Ludvig XVI:lta.
Kansalliskokous, mistä kuningas oli tullut hakemaan suojaa, tarvitsi itsekin suojelusta. Se ei salannutkaan heikkouttaan.
Aamupäivällä se oli yrittänyt estää Suleaun murhaa, muttei ollut voinut.
Kello kahdelta se oli yrittänyt estää sveitsiläisten teloituksen, muttei ollut voinut.
Nyt sitä itseään uhkasi mielettömäksi kiihtynyt joukko, joka huusi:
"Viralta pois, viralta pois!"
Valiokunta kokoontui kaikessa kiireessä.