"Ei nyt ole puhe kirjallisuudesta, ei sanomalehtikiistoista eikä arvosteluista. Tuossa on avoin ovi, pelastakaa itsenne tänään, ellette halua saada surmaanne huomenna!"
Figaron kirjoittaja ei odotellut toista kehoitusta. Hän pujahti raollaan olevasta ovesta ja katosi.
Olettakaa, että hän olisi viheltänyt Collot-d'Herboisille, näyttelijälle, sensijaan että oli arvostellut Manuelia, kirjailijaa, ja Beaumarchais olisi ollut kuoleman oma!
Elokuun 31 päivä koitti, se suuri päivä, joka ratkaisisi kansalliskokouksen ja kommuunin, toisin sanoin maltillisuuden ja hirmun väliset valtasuhteet.
Kommuuni oli päättänyt jäädä paikalleen, maksoi mitä maksoi.
Kansalliskokous oli sen erottanut ja kehoittanut piirejä valitsemaan uuden.
Kommuuni tietysti voittaisi, sillä rahvaan mielipide suosi sitä.
Kansa ei oikein tiennyt, minne menisi, mutta halusi silti mennä jonnekin. Kesäkuun 20 päivänä sitä oli työnnetty eteenpäin, elokuun 10 päivänä se oli päässyt vieläkin pitemmälle; se tunsi epämääräistä tarvetta saada vuodattaa verta ja tuhota.
Täytyy sanoa, että Marat yhtäältä ja Hébert toisaalta olivat yllyttäneet sitä pelottavalla tavalla! Robespierrekin, joka halusi valloittaa takaisin pahasti järkkyneen kansansuosionsa — koko Ranska oli tahtonut sotaa, Robespierre yksin oli neuvonut rauhaa — Robespierrekin tekeytyi huhujen sepittäjäksi ja näiden huhujen päättömyys sai hänet esittämään kaikkein mielettömimmät huhut.
Muuan mahtava puolue, — sanoi hän, — tarjosi valtaistuinta
Braunschweigin herttualle.