Barillerie-kadun ja Palais-torin kulmassa oli hänelle tuttu rohtola, jonka hoitajaa siihen aikaan vielä sanottiin apteekkariksi.[Nykyisin niiden nimi on pharmacien. Suom.]
Maillard poikkesi tämän ystävänsä luokse, istuutui ja puheli päivän tapahtumista, sillaikaa kun lääkärit tulivat ja menivät, pyysivät apteekkarilta siteitä, voiteita, vanua ynnä muita haavoittuneen sitomisessa tarpeellisia välineitä — sillä vainajien seasta kuului yhtenään parahduksia, voihkaisuja, huohottavaa hengitystä; joku poloinen eli vielä ja tämä poloinen erotettiin heti ruumiitten joukosta, sidottiin ja kannettiin Hôtel-Dieun sairaalaan.
Kelpo apteekkarin myymälähuoneessa oli siis jommoinenkin hyörinä käynnissä, mutta Maillard ei häirinnyt. Ja sellaisina päivinä otettiin mielihyvin vastaan Maillardin kaltainen isänmaanystävä, joka Citéssä ja työläiskortteleissa haiskahti palsamilta.
Hän oli istunut apteekissa noin viisitoista minuuttia, pitkät koivet koukussa allaan ja tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista, kun myymälään astui muuan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen nainen, jonka mitä viheliäisintä kurjuutta ilmaisevassa puvussa vielä näkyi entisen varallisuuden merkkejä ja jonka esiintyminen tavallaan ilmaisi ylhäisiä tapoja, ellei juuri synnynnäisiä, niin ainakin opittuja.
Mutta Maillardin erikoista huomiota herätti se seikka, että tuo nainen oli tavattomasti kuningattaren näköinen. Kummastuksissaan hän olisi huudahtanut, ellei hän olisi osannut hillitä itseään, mikä verraton taito hänellä oli, kuten tiedämme.
Nainen talutti muuatta kahdeksan- tai yhdeksänvuotiasta poikaa. Hän lähestyi myymäläpöytää hieman arkaillen ja koettaen parhaansa mukaan peitellä pukunsa kehnoutta, jonka teki sitäkin silmäänpistävämmäksi huolellisuus, millä hän kurjuudessaankin oli hoitanut kasvonsa ja kätensä.
Vähään aikaan hän ei saanut ääntänsä kuuluville: sellainen hälinä vallitsi hänen ympärillään. Lopulta hän sai sanotuksi rohtolan isännälle:
"Herra, minä tarvitsisin oksettavaa lääkettä miehelleni, joka on sairastunut."
"Mitä oksennuslääkettä haluatte, kansatar?" kysyi apteekkari.
"Mitä tahdotte antaa, herra, kunhan se vain ei maksa yhtätoista souta enempää."