Hän koputti.
"Kuka siellä?" kuului neiti Olivan laahaava ääni kysyvän.
"Avatkaa lain nimessä!" vastasi Maillard.
Huoneessa syntyi lyhyt, kuiskaava keskustelu, jonka tuloksena oli, että nuori Toussaint vaikeni, sillä hän arveli lain vaivautuvan niiden kahden soun takia, jotka hän oli yrittänyt varastaa äidiltään; Beausire puolestaan laski tuon kolkutuksen kotietsintöjen tiliin ja koetti rauhoittaa Olivaa, vaikkei hän itsekään ollut vallan rauhallinen.
Lopulta rouva de Beausire teki ratkaisevan päätöksen, ja kun Maillard aikoi koputtaa uudelleen, ovi aukeni.
Nämä kolme miestä astuivat huoneeseen neiti Olivan ja herra Toussaintin suureksi kauhuksi. Pikku mies riensi piiloutumaan vanhan olkituolin taa.
Beausire itse makasi vuoteessa, ja hänen yöpöydällään, jota rautajalkaan pistetty viheliäinen talikynttilä valaisi, Maillard huomasi tyytyväisen mielin tyhjän pullon. — Lääke oli nautittu. Nyt oli vain odotettava sen vaikutusta.
Matkalla Maillard oli kertonut Boulangerille ja Molicarille, mitä apteekissa oli tapahtunut. Beausiren asuntoon tullessaan nämä olivat siis täydellisesti selvillä tilanteesta.
Sijoitettuaan heidät vuoteen kumpaankin päähän Maillard tyytyikin heille lausumaan vain seuraavat sanat:
"Kansalaiset, herra de Beausire on tarkalleen kuin se Tuhannen ja yhden yön prinsessa, joka puhui vain kun hänet pakotettiin puhumaan, ja jonka suusta, kun hän sen aukaisi, putosi kerrallaan yksi timantti! Kun siis herra de Beausire alkaa puhua, katsokaa tarkoin, mitä hänen puheensa sisältää… Minä odotan teitä kaupungintalossa. Kun tällä herralla ei ole teille enää mitään kerrottavaa, viekää hänet Châteletiin, missä suosittelette häntä kansalaisen Maillardin taholta, ja tuotte sitten minulle kaupungintaloon, mitä hän on sanonut."