Vastaukseksi kansa alkoi paukuttaa käsiä.
"Hyvä on", virkkoi Manuel; "koska tässä ovat tuomarit, tapahtukoon oikeus".
Ja lupauksensa mukaan hän sijoitti tuomioistuimen erääseen kaupungintalon saliin.
Enemmän kuolleena kuin elävänä Beausire tuotiin tämän tilapäisen tuomioistuimen eteen. Hän yritti puolustautua. Mutta hänen jälkimäinen rikoksensa oli yhtä ilmeinen kuin edellinenkin. Mutta kansan silmissä se oli paljoa raskaampi.
Huutaa eläköötä kuninkaalle, kun kuningas, petturiksi julistettuna, oli Templessä vankina, huutaa eläköötä preussilaisille, kun preussilaiset juurikään olivat valloittaneet Longwyn ja olivat vain viidenkolmatta penikulman päässä Pariisista, huutaa kuolemaa kansalle, kun kansa vääntelehti kuolemantuskissaan, se oli toki hirveä rikos, joka vaati mitä ankarinta rangaistusta!
Niinpä tuomioistuin päättikin, että syyllinen tuomittaisiin kuolemaan, ja lisäksi, että hänen kuolintapansa tulisi rikoksen laadun mukaan häpeälliseksi; häneen sovellutettaisiin lain poikkeusta sikäli, että hänet hirtettäisiin ja hirtettäisiin sillä paikalla, missä rikoskin oli tehty.
Pyöveli sai määräyksen pystyttää hirsipuun lavalle, mistä kaakinpuu oli kohonnut.
Väkijoukko rauhoittui, kun se kuuli tämän päätöksen ja tiesi, ettei vanki voisi päästä pakoon.
Tämä tapaus, kuten erään aikaisemman luvun lopussa sanoimme, askarrutti kansalliskokousta.
Seuraava päivä oli sunnuntai, mikä tekisi tilanteen yhä vaikeammaksi.
Kansalliskokous ymmärsi, että oltiin menossa verilöylyä kohden.
Kommuuni tahtoi pysyä vallassa, maksoi mitä maksoi, ja verilöyly, siis
hirmu, oli siihen tarkoitukseen kaikkein varmimpia keinoja.