"Elä ole noin lapsellinen. Et suinkaan sinä sentään itke sentähden, ettei hän syö sinun aprikoosejasi?" sanoi Serlendis kevyen moittivasti. "Hänellä oli asioita ja hänen täytyi mennä."
"Ja niin äkkiä, ettei hän edes ehtinyt sanoa hyvää yötä?" kysyi
Smaragda valmiina itkemään.
"Lapseni", sanoi isä, "rakastatko sinä tosiaankin tuota Gregorista niin paljon?"
Vastaamatta tarttui Smaragda hänen käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti.
"Ole huoletta, pikku tyttöseni, ole huoletta! En minä toru sinua siitä. Rakasta häntä kernaasti minun puolestani ja jos hän on sen arvoinen, niin ota hänet."
Itkien kietoi Smaragda käsivartensa isänsä kaulaan. Notario painoi tytön rintaansa vastaan ja suuteli häntä niin sanomattomalla hellyydellä, ettei sellaista olisi odottanut niin kovalta ja kylmältä luonteelta.
Serlendis rakasti todellisesti lastaan.
Nuorena oli hän vastoin morsiamensa vanhempain tahtoa mennyt naimisiin erään rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. Se olikin hänen ensimäinen ja viimeinen nuoruuden hullutuksensa ja siinä oli hän tehnyt laskun sydämensä taipumusten kanssa. Hänen vaimonsa kuoli annettuaan Smaragdalle elämän, ja hänen lapsensa tuli samalla kertaa muistuttajaksi hänen muutamista onnenvuosistaan ja merkiksi voitosta, minkä hänen itserakkautensa oli saavuttanut kilpailijoistaan. Ja tytär oli vuosien kuluessa tullut hänelle niin rakkaaksi, ettei hän olisi kieltäytynyt minkäänlaisesta uhrista, olipa se miten suuri tahansa, hänen tähtensä, mutta hän ei olisi myöskään milloinkaan epäröinyt hänen tähtensä tehdä inhoittavintakaan rikosta, jos hän vain sen kautta olisi voinut hankkia tyttärelleen rikkautta, nautintoa ja onnea.
* * * * *
Lähdettyään notarion luota kääntyi Melirytos kadulle, joka johti kaupungin keskipisteeseen. Eräällä ahtaalla, koukkuisella kadulla poikkesi hän sisään erääseen puhtaalta ja siistiltä näyttävään taloon. Portaissa, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tapasi hän nuoren tytön, joka kasteli kukkia ja joka itse näytti kauniilta kukalta. Hänen vartalonsa oli notkea kuin kukan varsi ja hänen kätensä valkeat kuin lilja. Hänellä oli kädessään hopeakannu, ja hänen asentonsa muistutti muinaisajan haltijattaria; hänen huulensa olivat yhtä punaset kuin hänen neilikkansa.