Tämä miellyttävä olento oli Aglaia, kauppias Johannes Skuludiksen ainoa tytär. Melirytos kävi joka ilta Skuludiksen luona, ja joka ilta tapasi hän myöskin tuon nuoren tytön portaissa ja alkoi aina pitkällä puhelulla hänen kanssaan käyntinsä hänen isänsä luona. Mutta tämä nuorten keskinen taipumus ei ollut voinut olla herättämättä vanhan liikemiehen huomiota. Ajatus yhdistyksestä, joka täysin vastasi hänen toivomuksiaan, ilmausi ehdottomasti hänessä; mutta hän ei uskaltanut kehittää sitä, sillä köyhyys pani ylipääsemättömiä esteitä niiden toteutumiselle.
Myöskin Melirytos piti sellaista yhteyttä taivaallisena, mutta saavuttamattomana päämääränä. Hänelle se oli kultainen, mutta toteutumaton unelma, ja hän ei ollut koskaan uskaltanut virkkaa sanaakaan siitä Aglaialle. Siinä oli jo kylliksi, että sai nähdä hänet ja rakastaa häntä hiljaisuudessa.
Tänä iltana tuntui hänestä kuin häntä olisi odotettu suuremmalla levottomuudella kuin tavallisesti.
"Kiiruhtakaa, herra Melirytos", huudahti tyttö jo pitkän matkan päästä hänelle, "kiiruhtakaa, se on jo täydessä kukoistuksessa, se bengaalilainen ruusu, jonka te annoitte minulle. Se olisikin ollut mitä epäkiitollisinta, jos ei se kaiken sen huolenpidon jälkeen, millä minä olen sitä hoitanut, olisi kukkinut. Minä rakastan näitä bengaalilaisia ruusuja niin paljon — ja erittäinkin tätä", lisäsi hän hiukan värisevällä äänellä, kun Melirytos seisoi hänen vieressään.
Sen sijaan että hän olisi vastannut ja tavallisuuden mukaan kauvan pakissut hänen kanssaan, tarttui nuorukainen vilkkaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen, jotain jota hän, niin kauvan kuin hän muisti, ei koskaan ennen ollut uskaltanut. Senjälkeen, ennenkuin Aglaia oli ehtinyt täysin toipua tästä tavattomasta rohkeudesta, jätti hän hänet mennäkseen sisään Skuludiksen luo. Aglaia seurasi häntä, kevyesti kuin varjo, varpaillaan, uteliaana tietämään, mitä niin tärkeitä asioita Melirytoksella oli hänen isälleen, ettei hän joutunut juttelemaan muutamia silmänräpäyksiä hänen kanssaan.
Näköjään ei Melirytoksella ollut mitään erityistä aihetta suureen kiireeseensä.
"Herra Metaksas lähettää terveisiä teille ja tyttärellenne", sanoi hän Aglaian isälle, "että jos ei teillä ole mitään tärkeämpää, niin pyytää hän teitä kunnioittamaan häntä käynnillänne, kun hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi kotonaan."
Tämän yksinkertaisen ja luonnollisen kutsumuksen esitti nuorukainen niin liikutetulla äänellä, että Aglaia turhaan aprikoi itsekseen, mitä oli tapahtunut, joka saattoi hänet sellaiseen mielenliikutukseen.
Vanhan Metaksaan toivomus oli luonnollisesti sama kuin käsky hänen ystävälleen Skuludikselle. Hän huusi heti tytärtään, ja kaikki kolme läksivät sairaan luo.
He tapasivat ukon sängyssä, mihin hän jo kauvan sitten oli ollut kiinnitetty. Hänen sisarenpoikansa, Gregoriksen, viimeinen konnantyö oli ollut kylliksi tykkänään turmelemaan hänen terveytensä, joka jo ennestäänkin oli heikontunut harmista. Ruumiillisista kärsimyksistään huolimatta, kuvastui hänen piirteissään kuitenkin mitä suurin sielunrauha, ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä eloisinta iloa, kun hän näki ystävänsä tulevan.