"Hyvä Skuludikseni", sanoi hän, "minä kiitän teitä, että te ja teidän rakas tyttärenne tulitte. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sen itsekkäämmäksi minä tulen. Minun elämäni voidaan nyt laskea vain minuuteissa, ja minä toivon, että te tulette läsnäolollanne viehättämään minun viimeisiä silmänräpäyksiäni."
"Elkää heittäytykö sellaisten synkkien ajatusten valtaan", vastasi Skuludis; "toivokaamme mieluummin, että kaitselmus antaa meidän vielä elää yhdessä monta vuotta täällä maan päällä."
"Elkää uskoko sitä, rakas ystäväni, elkää myöskään toivoko sitä minun tähteni. Kuinka sen laita olleekin, niin on minulla velka, joka painaa minua, ja minä uskon, että minä kärsivällisyydellä tulen vastaanottamaan sen hetken, jolloin Jumala kutsuu minut luoksensa, jos minä saan suorittaa sen!"
"Mistä velasta te puhutte? Ketä kohtaan teillä on sellaisia velvollisuuksia?"
"Siihen aikaan, kun veri vielä juoksi kuumana minun suonissani", vastasi ukko, "kun minun käsivarteni vielä oli voimakas, sai se reipas vauhti, minkä kehitys Europassa otti, ja siitä johtuneet muuttuneet olosuhteet, joiden alaiseksi isänmaani joutui, minut uneksimaan sen täydellisestä vapautumisesta. Muutamat ajattelemattomat teot, liian pikainen yritys toteuttaa suunnitelmiamme, jotka eivät vielä olleet kypsyneet, saattoivat minut turkkilaisten viranomaisten vainon alaiseksi, jotka, kuten hyvin tiedätte, siihen aikaan toimivat suurimmalla ankaruudella. — Tähän aikaan löytyi muuan mies, joka itse antautuen mitä suurimpaan vaaraan auttoi minua pakoon. Minun henkeni oli pelastettu, mutta minä olisin menettänyt kaiken omaisuuteni, jos ei tämä jalo ystävä vapaaehtoisesti olisi huolehtinut sen hoitamisesta, minun takaisin tultuani jättääkseen sen minulle ei ainoastaan vähentymättömänä, vaan vieläpä lisääntyneenä. Se oli myöskin hän, joka taitavasti käyttäen ensimäistä tilaisuutta käytti koko vaikutusvoimansa vallassaolijoihin aikaansaadakseen minun armahtamiseni ja minulle luvan tulla takaisin maanpaosta. Se on minun velkani ja tässä on minun saamamieheni."
"Teidän tarkoituksenne niinmuodoin on nyt maksaa tämä velka?" kysyi
Skuludis äänenpainolla, joka selvään osoitti hänen tyytymättömyytensä.
"Hän ei kysy edes, mitä minä tarjoan päästäkseni velastani, vaan vieläpä suuttuu", sanoi Metaksas hymyillen.
"Minä kysyin", vastasi Skuludis lempeästi, "siksi että se ilo, mikä minulla oli tämän pienen palveluksen tekemisestä, tuli satakertaisesti maksetuksi. Mutta kylliksi siitä asiasta, rakas velkamieheni, minkälaista maksua te minulle tarjootte?"
"Jotakin, joka maksaa minulle hyvin vähän, mutta josta voi teille olla paljon hyötyä: yhden neuvon."
"Neuvon, sen minä vastaanotan mielelläni", huudahti Skuludis, "Sata yhden sijasta jos niin tahdotte."