"No hyvä on, ensiksikin näette tuon pahan tytön tuolla, joka isänsä kanssa yhdessä ryhtyy minua vastaan ja katselee minua suurilla silmillään kuin tahtoisi hän repiä minut palasiksi; no niin, minä neuvon häntä mahdollisimman pian menemään naimisiin."
"Isä", huudahti Aglaia punastuen, "jos ne toiset yhdeksänkymmentä neuvoa ovat samanlaiset, niin pistän mieluummin sormet korviini."
Mutta Skuludis painoi vaieten päänsä alas, ja synkkä pilvi peitti hänen otsansa.
Metaksas ei ollut huomaavinaan.
"Tämä olisi minun ensimäinen neuvoni. Toinen on se, että etsitte rehellisen miehen hänelle. Minä tunnen erään, joka salaisesti ihailee häntä, niinkuin ainoastaan pyhimystä voidaan ihailla, ja jonka hän voisi tehdä niin onnelliseksi kuin täällä maan päällä on mahdollista. Ja senvuoksi on minun kolmas neuvoni se, että kysytte tyttäreltänne, tahtooko hän vastaanottaa minun kosimiseni Melirytoksen puolesta. Katsokaa häntä, ettekö näe, miten paljon hänen vaikenemisensa ilmaisee? Melirytos poikaseni, olenko minä oikeassa vai enkö?"
Voimatta virkkaa sanaakaan tarttui nuorukainen ukon käteen ja suuteli sitä.
"Jalo hyväntekijäni", sanoi hän vihdoin, "te olette avannut minulle paratiisin portit, johon minä en uskalla nostaa silmiäni. Minä odotan vain yhtä ainoata sanaa, jotta ne avattaisiin selälleen."
"Kuuletteko, mitä hän sanoo?" kysyi Metaksas kääntyen Aglaiaan päin, joka oli kalpea kuin marmooripatsas.
"Rakas, kallis ystäväni", huudahti Skuludis tarttuen Metaksaan toiseen käteen, "tyttäreni on köyhä. Mutta kuitenkin, jos te puhutte Melirytoksen puolesta, ja jos ei hänellä ole mitään meidän köyhyyttämme vastaan ja Aglaia antaa myöntymyksensä, niin ei minulla ole mitään tätä yhteyttä vastaan. Minä annan hänelle kaikki mitä minä voin antaa: isällisen siunaukseni. Ja mitä sinä sanot tyttäreni?"
Aglaia heittäytyi isänsä syliin, ja se salaisuus, jota hän niin kauvan oli salannut sydämessään, paljastui samalla hänen kyyneleissään.