"Tee niinkuin tahdot, isä", nyyhkytti hän, "määrää minun kohtaloni."
"Elkää olko huolissanne Melirytoksen köyhyyden tähden, ystäväni", sanoi Metaksas. "Kunniallisen, ahkeran miehen ei tarvitse pelätä puutetta, sillä Jumala auttaa häntä kaikissa hänen toimissaan."
"Minä en tunne suurempaa onnea kuin saada uskoa tyttäreni kohtalo Melirytoksen käsiin. Mene, Aglaia, kiittämään toista isääsi siitä, että hän on huolehtinut sinun onnestasi."
Näillä sanoilla työnsi hän hiljaa tyttärensä sairaan vuoteen ääreen, missä hän laskeutui polvilleen. Hän otti Metaksaan käden suudellakseen sitä ja peittääkseen punastuvat kasvonsa. Myöskin Melirytos oli polvistunut vanhuksen vuoteen ääreen, joka yhdisti rakastavain kädet, laski omansa heidän päänsä päälle ja käänsi silmänsä ylöspäin hiljaisessa rukouksessa.
"Rakkaat ystävät", sanoi hän viimein, "minun korkein toivoni täällä maan päällä on nyt tapahtunut. Avoimin sylin voin nyt vastaanottaa kuoleman, kun se koputtaa ovelleni. Jos lasten menestys voi ilahuttaa vanhempain sieluja toisessa maailmassa, niin olkaa onnelliset, lapseni, silloin minä voin tyytyväisenä nukkua haudassani."
Kaikki kolme syleilivät häntä silmät kyynelillä kostutettuina.
"Mutta", jatkoi hän, "minä en tiedä kuinka monta hiekkajyvää vielä on jälellä minun eloni tuntilasissa, ja sentähden pyydän teitä, lapseni, kiirehtimään yhtymistänne, että minä itsekin vielä saisin olla siinä läsnä."
"Kallis hyväntekijäni", vastasi Skuludis, "minä toivon, että te vielä kauvan eläisitte siunataksenne lapsianne. Joka tapauksessa olemme valmiit viettämään häitä niin pian kuin tahdotte ja hyvä Melirytoksemme on valmis."
"Minulla on ainoastaan yksi velvollisuus täytettävänä, ennenkuin minun onneni tulee täydelliseksi", sanoi Melirytos. "Minun täytyy matkustaa Parokseen vastaanottamaan äitini siunauksen."
"Matkusta, poikaseni", sanoi Metaksas. "Lapsen kunnioitus vahvistaa perheyhteyden."