"Kuollut!" kirkasi Janko, syösten mielipuolen tavoin ulos huoneesta. "Herra Metaksas! Auttakaa! — Auttakaa! Auttakaa! Herra Metaksas on kuollut!"
Jankon hätähuudot kokosivat pian kaikki naapurit paikalle, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin surullinen uutinen oli levinnyt yli koko Syran, missä vanhaa Metaksasta rakastettiin ja kunnioitettiin kuin patriarkkaa. Hämmästynyt joukko kokoontui kuolinhuoneen ympärille, missä erilaisia huhuja alettiin levittää.
Ensimäisten joukossa, jotka näyttäytyivät paikalla, oli myöskin notario Serlendis. Virkamiehenä tavattiin nimittäin hänelle ennen muita ilmoittaa kaikki kaupungin tapahtumat. Tylysti tunkeutuen läpi joukon, joka piiritti portaat, meni hän kiireesti huoneeseen, missä kuollut makasi. Tuntui siltä kuin silmäys ruumiinvärisiin, kouristuneisiin ja verisiin kasvoihin Serlendiksessä, kuten muissakin läsnäolijoissa olisi herättänyt mielenliikutusta, niin, tuntuipa notario olevan kaikkein liikutetuin koko joukossa, sillä jos ei kaikkein silmät olisi olleet kiinnitetyt kuolleeseen, olisi jokainen heti huomannut, että Serlendis silmänräpäyksen ajan oli yhtä kalpea kuin hänen edessään oleva kuollutkin. Mutta pian oli hän kuitenkin hillinnyt tuskansa ja ottaen entisen kylmän, ankaran katseensa nosti hän toisella kädellään peitteen ja peitti sillä lempeästi ja hartaasti kuolleen pään. Sitten kutsui hän epätoivoisen Jankon sivuun.
"Paras ystäväni", sanoi hän, "herra Metaksas oli vanha, halvaus on temmannut hänet meiltä. Tänään hän, huomenna minä. Sellainen on ihminen! Kerran kuolleena ei ole muuta neuvoa kuin haudata hänet. Mutta, rakas ystävä, mitä kaikilla näillä ihmisillä on täällä tekemistä? Heidän pitäisi toki osottaa suurempaa kunnioitusta kuolleelle! Herra Metaksas on kutsuttu pois, eikä se ole sopivaa, että hänen maalliset jäännöksensä ovat joukkojen katseltavana. Sulkekaa ovet, ystäväni ja ajakaa uteliaat pois, kunnes papit ehtivät tulla. Hänet on haudattava hiljaisesti ja arvokkaasti, jollaista koko hänen elämänsäkin on ollut."
Uskollinen palvelija totteli halukkaasti notarion määräyksiä, ja sitäkin mieluummin, kun ne olivat hänen sydämensä toivomusten mukaisia. Hän pyysi senvuoksi läsnäolevia poistumaan, ja huone oli jo tyhjentymäisillään, kun Skuludls saapui hillittömän surun valtaamana. Itkien heittäytyi hän vuoteen yli, otti jo peitteellä peitetyn ruumiin syliinsä ja suuteli kuollutta, jonka vartalon piirteet näkyivät lakanan alla. Serlendis lähestyi vanhaa palvelijaa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, jonka jälkeen Janko meni Skuludiksen luo ja otti häntä käsivarresta, koettaen pyynnöillä ja esityksillä ja leppeällä väkivallalla vetää hänet pois ystävän ruumiin vierestä. Skuludis seisoi kuitenkin paikallaan kuin ihminen, jonka järki tosin on valmis myöntymään, mutta jonka sydän kieltäytyy tottelemasta.
"Antakaa minun sentään nähdä hänet vielä kerran!" huudahti hän ja veti vapisevin käsin syrjään lakanan, joka peitti kuolleen kasvot. Mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen niihin, ennenkuin hän hypähti taaksepäin kuin salaman iskemänä.
"Lääkäri!" huudahti hän. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"
"Lääkäri?" kysyi Serlendis. "Mitä lääkärillä on täällä tekemistä?
Hänhän on kuollut. Ei mikään lääkäri voi kutsua häntä elämään."
"Lääkäri!" huusi Skuludis uudelleen. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"
"Antaa hänen huutaa", sanoi Serlendis säälivällä äänellä. "Tehän näette että suru on vienyt häneltä järjen. Tulkaa nyt, paras Skuludis, niin menemme ja annamme sulkea huoneen. Osottautukaa nyt järkeväksi mieheksi älkääkä antautuko tuskien valtaan, ne voivat vahingoittaa teidän terveytenne. Tulkaa nyt, rakas ystävä!"