Serlendis heitti merkitsevän silmäyksen tuomarille ja komisariukselle.
"Ja aamulla, kun hän lähti", sanoi hän, "elikö herra Metaksas silloin vielä?"
"Minä en tiedä, mutta minä en usko", sanoi Janko itkien.
"Mitenkä, matkustiko hän sanomatta herra Metaksaalle hyvästi?" kysyi Serlendis taasen, jonka uteliaisuus ja ehkäpä rakkaus vainajaan vei niin pitkälle, että hän näytti unohtavan, ettei hänellä ollut oikeutta kysyä. Kuitenkin näytti tuomari, joka tunsi notarion suuren taidon, kernaasti myöntävän hänelle sellaisen oikeuden.
"Niin, hyvästi sanomatta", vastasi Janko. "Hän sanoi minulle, että hän jo illalla oli ottanut jäähyväiset häneltä, ja että hänellä oli kovin kiire, eikä senvuoksi tahtonut herättää häntä."
Tuomari katsoi komisariukseen kummallisella silmäyksellä ja molemmat pudistivat päätään.
"Kunniani kautta, hyvin epäilyttävää!" huomautti Serlendis ikäänkuin tulkitakseen heidän ajatuksiaan. "Joka tapauksessa tuntuu minusta selittämättömältä, että Melirytos — mitkä vaikuttimet saattoivat hänet menettelemään siten, kun se ei kuitenkaan tuota hänelle mitään? Mitä saattoi hän voittaa hänen kuolemastaan? Eihän hän ole edes hänen perillisensä."
"Kuinka tämän asian kanssa olleekin", sanoi tuomari, "Melirytos on hankittava tänne. Ehkä voimme hänen vastauksestaan löytää perusteita, joita emme edes osaa arvata."
Senjälkeen antoi komisarius luvan hautauksen toimittamiseen, mikä myöskin tapahtui suurilla juhlallisuuksilla. Seuraavana päivänä jätti Serlendis testamentin tuomioistuimelle valvottavaksi, ja kun hän lähetti sen Gregorikselle, kirjoitti hän samalla kertaa:
"Surullisia uutisia, paras herraseni! Enonne on lähtenyt pitkälle matkalleen. Tässä on testamentti, ystävä raukkani; elkää nyt kuolko surusta. Pysykää toistaiseksi poissa Syrosta, missä kaikki näyttäisi teille synkältä ja surulliselta."