Syyttäjä lopetti puheensa vaatien syytetylle edesvastuuta testamentin väärentämisestä ja Metaksaan murhasta.
"Mitä rangaistuksen laatuun tulee, jätän sen oikeuden ratkaistavaksi."
"Minä tunnen", lisäsi hän, "leijonan raivon, tiikerin verenhimon; mutta koskaan en ole kuullut puhuttavan tällaisesta julmuudesta, en edes petoeläinten kesken; minkään kansan lakikirjoissa ei löydy rangaistusmääräystä, joka vastaisi näin inhottavaa rikosta."
Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Melirytos tätä syytösten kokoonhaalimista.
Syyttäjän todisteet tuntuivat hänestä niin valtaavilta, hänen johtopäätöksensä niin taitavasti perustelluilta, että hän tunsi, että hän itsekin olisi tullut niistä vakuutetuiksi, jos hän ei olisi tiennyt itseään viattomaksi.
Niin pian kun syyttäjä oli lopettanut lausuntonsa, nousi Melirytos arvokkaasti. Hän sanoi, että mikä suretti häntä kuolemaan asti, oli se surullinen loppu, minkä hänen hyväntekijänsä oli saanut, jota kohtani hän aina oli tuntenut pojan rakkautta. Vaikkakin se hänelle oli lisäys onnettomuudessa, että uskottiin hänet syylliseksi toisen isänsä murhaan, niin kantoi hän nureksimatta sellaisen syytöksen, kun hänen täytyi tunnustaa, että ihmeteltävä ketju sitovia olosuhteita ja todennäköisyyksiä löytyi häntä vastaan. Luottaen totuuden voimaan oli hän hyljännyt puolustajan asettamisen itselleen ja nytkään vielä, kun näyttää siltä, että totuutta on vaikea todistaa, ei hän tahtonut, että hän pelastuksestaan saisi kiittää asianajajan taitavaa puolustuspuhetta, vaan asetti hyvin yksinkertaisesti kaikkia näennäisiä todisteita vastaan hänen rikollisuudestaan ehdottoman kieltonsa siitä.
Hän vakuutti uudelleen, että herra Metaksas omasta vapaasta tahdostaan oli sanellut testamentin hänelle, ja että hän itse mitä vastahakoisimmin oli taipunut vanhuksen tahtoon. Hän vakuutti, että Metaksas itse oli sen allekirjoittanut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta niitä perusteita, mitkä olivat saaneet vanhuksen menettelemään sillä tavalla. Hän lisäsi vielä, ettei Metaksas koskaan ollut puhunut hänelle mistään aikaisemmasta testamentista. Hän oli itse jo yhdeksännen päivän iltana antanut hänelle luvan matkustaa Parokselle ja toivottanut hänelle onnellista matkaa, jottei hän olisi tullut häirityksi seuraavana aamuna, ja hän oli vihdoin lähtenyt matkaan aavistamattakaan, että rikos oli tapahtunut.
"Tämä on koko minun puolustukseni", jatkoi hän, "ja joskin asianhaarat näyttävät olevan minua vastaan, niin on minulla kuitenkin totuus puolellani."
Tämän puolustuksen heikkous teki kaikkiin läsnäolijoihin kiusallisen vaikutuksen. Välinpitämättömät pudistivat epäillen päätään; Melirytoksen ystävät peittivät kasvonsa käsillään, ja Skuludis, joka näki surullisen päätöksen olevan tulossa, itki kuin lapsi.
Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan.