"Sen minä olen todellakin sanonut", huudahti Marigo nauraen, samalla kun hän kiepsahti hänen kaulaansa. "Sen minä olen todellakin sanonut, ja minä pidän myöskin sanani. Sinä yksin saat tietää, että löytyy joku — joka rakastaa minua."
"Ja tämä joku, onko hän myöskin rakastettu?"
"Luonnollisesti, muuten minä en olisi puhunut siitä sinulle."
"Ja kuka on tämä joku?"
"Se on salaisuus numero kaksi. Hän on pyytänyt minun vanhempiani vaikenemaan asiasta meidän häihimme asti, ja sitten, välttääksemme vierailuja ja vaivalloisia muodollisuuksia, matkustamme me heti vihkimisen jälkeen Italiaan. Se on, jos niin tahdot, oas minun ruusustani, mutta minä vain nauran sille. Minä tapaan hänet, vaikken koskaan päivisin, niin että minä usein ajattelen, että minä olen voinut pettää itseni ja ettei minun tuleva herra mieheni ole mikään muu kuin lumottu yölepakko. Mutta hiljaa tästä kaikesta!"
"Eikö hänellä siis ole mitään nimeä?" kysyi Smaragda.
Tässä silmänräpäyksessä alkoi heikkoja säveleitä jostain soittimesta kuulua meren takaa. Vähitellen kävi ääni voimakkaammaksi ja saattoi selvään eroittaa huilun ja kitaran säveleet. Marigo laski toisen kätensä ystävättärensä käsivarrelle ja osoitti toisella kädellään pientä ruuhta, joka kevyesti liukui yli aaltojen. Pian kuultiin miehekkään äänen, joka voitti soittimien äänen, laulavan sulavaa ja syvästi melankoolista kreikkalaista lemmenlaulua.
Ensimäisten sävelten kaikuessa, vaikka vielä kaukaa, vavahteli Smaragda. Koko hänen sielunsa näytti keskittyvän hänen kuuloonsa. Hän unohti missä hän oli, unohti Marigon, ja suu auki ahmi hän jokaisen tavun laulusta, joka kuului hänen korviinsa.
"Se on hän", sanoi Marigo, kun ensimäinen säe oli päättynyt ja huilu ja kitara taasen kuuluivat.
"Kuka?" huudahti Smaragda, kuin olisi hänet äkkinäisen ravistuksen kautta herätetty syvästä unesta.