Kun Gregoris oli lukenut sanat "affääriä, jonka tiedätte", kalpeni hän. Mutta tuskin oli aurinko laskenut, ennenkuin hän heitti päällystakin hartioilleen ja läksi Biskopioon. Taivas oli pilvessä ja yö oli hyvin pimeä. Siitä huolimatta löysi hän helposti tien, joka vei Serlendiksen huvilaan. Sinne tultuaan koputti hän kolme kertaa, kuten kirjeessä oli sanottu, ja notario itse avasi.
Hän vei hänet sisään loistavasti valaistuun saliin, jonka keskellä oli kahdelle henkilölle valmistettu illallispöytä ja seinän vieressä lakanalla peitetty sohva.
"Herra Gregoris", sanoi Serlendis lyhyesti, "tervetuloa! Te oleskelette siis Syrassa enkä minä tiennyt siitä mitään."
"Niin", vastasi Gregoris hämillään, "minä tulin aivan äskettäin, appiseni, ja tahdoin yllättää teidät."
"Yllättää minut! Erinomaista! Istukaa, korkeasti kunnioitettu, istukaa, syökäämme ja jutelkaamme. Minkätähden katselette niin peloissanne minua? Elkää olko rauhaton, me olemme kahdenkesken, aivan kahdenkesken."
"Se oli erinomainen illallinen", sanoi Gregoris, "tämä kastike on mainiota."
"Kuinka se voisikaan olla muuta?" vastasi Serlendis, "minähän tiedän, että minulla tänään oli kunnia nähdä arvoisan herra Gregoris Ferraran luonani. Ja entäs teidän eno raukkanne, josta te noin vaan ilman pitempiä puheita teitte lopun, häh? Te uhkasitte murhata hänet, jos ei hän antaisi allekirjoitustaan, ja kun olitte sen saanut, tukahutitte hänet tyynyillä! Pyhän Gregoriksen kautta, eikö se ole mainiota! Mitäs sanotte näistä metsäkanoista, ystäväni?"
"Ne ovat mainioita", sanoi Gregoris kalveten.
"Mutta, isä Serlendis, te käytätte kieltä, joka ei ole juuri ylösrakentavaista syödessä. Antakaa tuon epämiellyttävän asian levätä."
"Mitä hullua, saahan sitä hiukan puhua pilaa ajankuluksi. Minä luulen sitäpaitse, että jos panisi teidän eteenne enonne pään hyvin laitettuna, niin te kaikesta huolimatta rakkaan perinnön tähden söisitte sen."