"Jo", vastasi vanginvartija, "aurinko on jo noussut."
"Eikö kukaan ole pyytänyt saada tavata minua?"
"Kyllä, mutta ne henkilöt, jotka tahtovat nähdä teidät viimeisen kerran, saavat odottaa tuolla alhaalla. Me menemme nyt sinne."
"Minä olen valmis", vastasi Melirytos. Hän ojensi vanginvartijalle sormuksen, jota hän oli kantanut. "Ottakaa tämä muisto", sanoi hän; "merkiksi minun kiitollisuudestani siitä hyvyydestä ja ystävyydestä, jota te olette osottanut minulle näinä surullisina päivinä."
Vanha vanginvartija tarttui innokkaasti hänen käteensä ja suuteli sitä. "Herra Melirytos", huudahti hän "vaikka teidän kätenne olisi antanut minulle miljoonia, en minä koskaan olisi koskettanut sitä huulillani, jos olisin uskonut sen olevan murhaajan käden."
"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi Melirytos, "rehellisen miehen vakaumus on hyvä lohdutus näin vaikeana hetkenä." Kääntyen pyöveliin sanoi hän sitten: "Minä luulen, että minun vaatteeni lain mukaan tulevat teille; yhdessä taskussa löydätte kukkaron, jonka minä täten jätän teille. Se ei ole minun vikani, että teidän täytyy täyttää velvollisuutenne minun suhteeni."
He astuivat alas vankilan portaita Pihalle vievällä ovella pysähtyi Melirytos hetkiseksi — hän oli nähnyt Aglaian eli oikeammin hänen varjonsa. Onneton tyttö ei voinut seisoa suorana, vaan nojautui isäänsä ja murhatun Metaksaan palvelijaan. He itkivät kaikki kolme.
Kun Aglaia sai nähdä tuomitun, ryntäsi hän hänen luoksensa kuin olisivat hänen rauenneet ruumiinvoimansa saaneet uutta eloa. Molemmin käsin puristautui hän nyyhkyttäen lujasti häneen kiinni. Skuludis ja vanha Janko tarttuivat Melirytoksen käsiin, joka syvällä liikutuksella vastasi heidän ystävyydenosotuksiinsa ja tuki Aglaiaa, joka oli vähällä vaipua maahan. Ja niin alotti hän viimeisen matkansa, tukien morsiantaan ja koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä.
"Pelkäätkö sinä minun ruumiillisia kipujani?" sanoi hän. "Kuolonkamppailu kestää vain lyhyen silmänräpäyksen. Meidän eromme tulee olemaan lyhyt ja ijankaikkisuus on edessämme. Joskin meidän hääseppeleemme kuihtuu ennenkuin se oli palmikoitu, rakkaani, niin odottaa meitä taivaassa terässeppele, joka koristaa marttyyreita. Elä koeta väkivaltaisesti katkaista niitä siteitä, jotka sitovat sinut elämään, ennen kuin Kaikkivaltias kutsuu sinut, sillä muuten eivät meidän sielumme tule yhdistetyiksi Jumalan edessä."
"Meidän sielumme ovat yksi", vastasi Aglaia nyyhkyttäen. "Ne tulevat samalla kertaa liitelemään taivaaseen, ja kaksinkertainen edesvastuu väärästä tuomiosta on vaivaava tuomarien omiatuntoja."