SIIRI. Oikein tyytyväinen ja iloinen. Mutta en ainoastaan tuon takia (osottaa hattuaan), vaan sen tähden, että minulla on kiltein ja parhain mies maailmassa! (Heittäytyy Tuuren syliin.)
TUURE (syrjään). Mistä saada rohkeutta synkistämään tämmöistä auringonpaistetta. (Ääneen.) Anna minun olla, Siiri. (Lykkää Siirin luotaan.)
SIIRI. Mikä sinun on?
TUURE. Minun? Mikäpä minun olisi. Apropos, Siiri. Nyt juuri johtui mieleeni eräs ajatus. Jos me sattumalta menettäisimme kaikki, mitä meillä on, jos meidän olisi pakko supistaa huvituksiamme, tapojamme — mitä sinä silloin sanoisit?
SIIRI. En mitään. Minä vain itkisin, itkisin yöt ja päivät. Mutta miksi puhut sinä niin kauheita asioita?
TUURE. En tosiaankaan tiedä. Mutta hyvästi nyt hetkeksi.
SIIRI. Ethän sinä viivy kauan?
TUURE. Korkeintaan puoli tuntia, toivon minä. Hyvästi, lapsukaiseni. (Menee perältä.)
SIIRI (avaa oven). Tuure! Taaskin sinä unohdit suudella minua! (Tuure suutelee häntä nopeasti ja menee). Niin kummalliseksi kuin hän on käynytkin. Äsken hän melkein tyrkkäsi minut luotaan ja — — varmaankin minä vain kuvittelen. Sen konstin minä kyllä osaan. (Laittelee hyräillen hattua päähänsä peilin edessä.) Ei, Liisan pitää nähdä tämä. (Huutaa.) Liisa, Liisa!