SIIRI. Ei, ei suinkaan. Mutta kyllä se on katkeraa, että vielä ruumisvaunujen perään piti tulla koiran. Niin, saatpahan sitten kuulla. Mutta nyt vasta huomaan, että sinä olet surupuvussa. Sydänsuruko?
AGNES. Oh, ei! Kuka surisi, kun saa periä viisituhatta markkaa. Fabian setä on kuollut.
SIIRI. Se vanha kitupiikki — —! (Äkkiä hilliten itsensä.) No, Jumalan kiitos, että se ei ollut sen pahempaa. Mutta suoruus on suoruudella palkittava. Oletko sinä onnellinen, Agnes?
AGNES. Oo, erinomaisen onnellinen. Ainoa, mitä minun onnestani puuttui, oli uushopeainen pöytäkalusto ja sen minä sain pari päivää sitten. Mutta minä en tiedä, mitä täällä on ilmassa semmoista, joka saa ihmisen niin lapselliselle mielelle. Minäpä kiipeän sohvalle tällä tavalla ja sitten on sinun, Siiri, kerrottava minulle satu avioelämästäsi.
SIIRI. Satu?
AGNES. Niin, eikö teidän rakkautenne ole ehkä satumaista meidän valistuneella aikakaudellamme, ja etkö sinä itse ole kuin oikea satuprinsessa vaaleine kiharoinesi ja kauniine pukuinesi? Apropos: oletko sinä aina kotona noin hienosti puettuna?
SIIRI. Olen, minusta se on velvollisuuteni — — Tuurea kohtaan.
AGNES. Tuurea kohtaan? On se sentään onnellista, kun on saanut oppia velvollisuutensa, niinkuin me molemmat. Ja kylässä?
SIIRI. Niin, silloin se on mielestäni velvollisuuteni — minua itseäni kohtaan.
AGNES. Tietysti. Kas niin, lapsonen, alotahan nyt.