SIIRI. Ensimäisellä kerralla, kun prinssi ja prinsessa näkivät toisensa, he rakastuivat, rakastuivat kauheasti. Mutta äläpäs, ei se niin vain käy; No niin: mamma sanoi: »ei»! Tuure vielä silloin lueskeli eikä hänellä ollut mitään, ja mamma tahtoi saada rikkaan vävyn — ymmärräthän. Niin, niin, se oli aikaa, se.
AGNES. No, sitten?
SIIRI. Sitten Tuure hylkäsi opinnot ja otti siihen sijaan tämän paikan, mutta se ei kuitenkaan auttanut. Mammasta hän oli sittenkin vielä liian köyhä. Ush, kuinka minä itkin! Tuure kävi kalpeaksi ja alakuloiseksi; minun silmäni muuttuivat punaisiksi ja muotoni rumaksi ja siitä minä itkin tietysti vielä enemmän. Ei, en tahdo sitä enää edes ajatella. Sitten mamma sairastui kovasti, tuli hyvin huonoksi ja silloin, kernaammin kuin jätti minut yksin ja ilman omaisuutta, eläkkeestähän minä en saanut tarpeeksi — niin silloin —
AGNES. Minä ymmärrän. Siiri raukka. Sinä onnenmyyrä!
SIIRI. Aivan niin. Minä olin niin onneton, kun mamma kuoli, mutta kun minun piti itkeä, niin minä nauroin, ja päinvastoin. En ollut lainkaan selvillä itsestäni. Jumalani, niin onnellinen kuin minä olin! Muutamia viikkoja myöhemmin vietimme Tuure ja minä kaikessa hiljaisuudessa häät, ja nyt olen minä onnellisin, kadehtittavin olento, mitä on auringon alla. Niin, minä tarkoitan —
AGNES. On siis olemassa joku pilvi?
SIIRI. Ei juuri niin, ei. Mutta on olemassa asia, jota sanotaan: kirjainpäätökseksi.
AGNES. Mitä sinä, lapsukainen, tarkoitat?
SIIRI. Niin, välistä, näetkös, ei usein, on Tuure hieman kummallinen. Hän vain tuijottaa eteensä eikä kuule eikä näe mitään. Silloin on hänellä kirjainpäätös mielessä, näetkös. Oo, kuinka minä inhoan noita kirjainpäätöksiä!
AGNES. Sen tekevät monet muutkin kuin sinä, luulen minä. Tuure on siis välistä alakuloinen?