TUURE. Onko minun entisessä elämässäni mitään, joka oikeuttaisi sinut heittämään semmoisen varjon — —
SIIRI. Älä suutu, Tuure.
TUURE. Suutu, en, mutta minä joudun epätoivoon! Kun sinä panet noin pahaksesi kuvitellun koettelemuksen, Siiri, niin mitä sitten teetkään, kun tulee todellinen.
SIIRI. Minähän olen niin lapsellinen, niinkuin tiedät, ja että minua koskaan mikään suru kohtaisi, sitä en ole ajatellutkaan.
TUURE. Et, sen minä tiedän.
SIIRI. Näetkös, Tuure. Mitä tahansa sinä salaatkin minulta, niin jotakin se kuitenkin on, ja että sinun ja minun välilläni on mitään, siihen on minun kyllä vaikea tottua.
TUURE. Olet oikeassa, Siiri. Minä tunnen sen nyt. Meidän välillämme ei saa olla mitään salaisuuksia. Jumala sinua siunatkoon, lapsi kulta, niistä sanoista. Ne karkoittivat kaiken epäilyksen, kaikki synkät varjot. Kas tässä, lue (ojentaa Siirille kirjeen). Ja anna minulle anteeksi, jos voit. Minä olen rikkonut heikkoudesta ja — —
SIIRI. Sinä olet siis rikkonut! Mutta minä en todellakaan voi lukea nyt. (Laskee kirjeen pöydälle.) En voi!
TUURE. Mutta koetahan nyt malttaa — —