AGNES. Miten he kiusaavat minua! (Sulkee kiireesti kirjeen kuoreen.) Kas niin, nyt on heidän surunsa lääkitty. Mutta on toinen, joka kalvaa kuolemaan asti. Minkätähden annoin minä myydä itseni!
SIIRI (yhä vasemmalta). Köyhät! Mitä se tekee, kun omistamme toinen toisemme!
AGNES (nousee). Mutta minä! Minulla on sukutila ja vapaaherrattaren arvonimi! Äitini osasi ainakin panna hintaa tavarallensa. Ei, pois täältä. Minä en, näen mä, siedä tätä ilmapiiriä. Raitis ilma on vain myrkkyä turmeltuneille keuhkoille. (Panee kiireesti hatun ja takin päällensä.)
TUURE (kuin edellä). Minä teen työtä kaksinkertaisin voimin — —
AGNES. Ei, minun täytyy nähdä heidät — — kerta. (Kurkistaa avaimenreijästä.) Mies polvillaan, pää vaimon sylissä. Vaimo nauraa ja itkee yht'aikaa. Niin onnelliselta kuin hän näyttää odotettavista kieltäymyksistä huolimatta, noista kauheista kieltäymyksistä, joilla meitä pelotellaan sydämemme vähimmästäkin kapinoimisesta. — — Siiri hupakoksi oli minun tapana sanoa häntä. Pah, hupsu on vain se nainen, joka luulee olevansa viisas. (Menee takaovesta.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
TUURE ja SIIRI (vasemmalta, kädet toistensa vyötäisillä).
SIIRI. Nyt et saa virkkaa enää sanaakaan. Sinä pilaat minut hemmottelullasi, ja siitä on nyt tehtävä loppu. Mutta yhden kysymyksen tahtoisi kultu vielä tehdä.
TUURE. Kysy, kysy.
SIIRI. Jos ei minun järjetön mustasukkaisuuteni olisi puhjennut ilmi, niin milloin minä olisin saanut tietää totuuden?