TUURE. Jumalan avulla: aikanaan. Mutta salli minun nyt olla sitä ajattelematta, mitenkä silloin olisi voinut käydä, ja nauttia täysin määrin jakamattomasta onnestani.
SIIRI. Saatpa nähdä, kuinka suloista meillä on oleva vinnikamarissamme.
TUURE. Kukapa olisi voinut uskoa, että niin sankarillinen sielu saattoi asua semmoisessa — — — muotinukessa.
SIIRI. Oo, meillä on kyllä sielu meilläkin, vaikka sitä ei huomaa korujen ja hetaleitten alta! Ush, niin ilkeä kuin minä olen ollut! Mutta paha on Tuurekin ollut, kun ei ole uskonut asian oikeata laitaa pikku vaimolleen.
TUURE. Kuinkapa minä olisin uskaltanut!
SIIRI. Niin, sinä olet oikeassa. Minä en ansainnut luottamusta, mutta kuitenkin — —
TUURE. Kuitenkin — —?
SIIRI. Oo, minä vain ihmettelen, onko lainkaan olemassa vaimoa, olkoon kuinka turhamielinen, kuinka lapsellinen tahansa, joka ei pane puolisonsa luottamusta kaiken muun yläpuolelle. Mutta mehän kokonaan unohdamme Agneksen! (Katsoo oikeanpuoleisesta ovesta.) Hän on poissa.
TUURE. Kas tässä kirje sinulle, pikku moraalisaarnaaja. Ehkä se selittää asian.
SIIRI. Avaa se siis.