Viime sanoja kuullessaan heittäytyi nainen nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttää. Nuori mies itki hänkin, mutta hän seisoi paikallaan ikäänkuin hän ei olisi halunnut itselleen tunnustaa suruaan. Kun kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta, meni hän ystävättärensä luo, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
"Uskokaa minua", sanoi hän, "tieto että on teidän rakastamanne — millä nimellä sitten tahtookin nimittää sitä sijaa, jonka on saanut teidän sydämessänne — antaa voimaa ja rohkeutta. Uskokaa minua, Brigitte, kukaan ei ole ymmärtävä teitä paremmin kuin minä; joku toinen voi rakastaa teitä arvokkaammalla tavalla, kukaan ei rakasta teitä syvemmin kuin minä. Toinen on kunnioittava teissä niitä ominaisuuksia, joita minä olen loukannut, ympäröivä teidät kokonaan rakkaudellaan. Sinä voit saada paremman rakastajan, et koskaan parempaa veljeä. Ojentakaa minulle kätenne ja lausukaa nuo sanat, joille maailma nauraa sentähden, ettei se niitä ymmärrä: 'Pysykäämme ystävinä, ja hyvästi iäksi.' Kun ensi kerran lankesimme toistemme syliin tiesi jokin osa meissä jo aikoja sitten, että tulisimme löytämään toisemme. Älköön tämä osa meissä, joka on tavannut toisensa Jumalan edessä, tietäkö, että eroamme täällä maan päällä, älköön silmänräpäyksen ero turmelko ikuista onneamme!"
Mies piti naisen kättä kädessään. Nainen nousi, vielä kyynelten vallassa. Omituisesti hymyillen astui hän peilin eteen, otti esiin saksensa ja leikkasi niillä pitkän suortuvan hiuksistaan. Hän tarkasteli hetken peilissä kasvojaan, joita oli rumentanut riistämällä osan niiden kauneimmasta aarteesta, ja ojensi senjälkeen hiussuortuvan rakastajalleen.
Kello löi uudelleen; oli aika lähteä. Kun he taas kulkivat puutarhan pylväskäytävää, näyttivät he yhtä iloisilta kuin tullessaan.
"Mikä kaunis päiväpaiste!" sanoi nuori mies.
"Ja kaunis päivä", sanoi Brigitte, "jonka muisto ei koskaan hälvene!"
Nainen painoi lujaan kätensä sydäntään vasten. He kiiruhtivat askeleitaan ja katosivat väentungokseen.
Tunti sen jälkeen vierivät matkavaunut jo pienellä mäellä Fontainebleau-portin takana. Niissä istui nuori mies yksin. Hän katsoi viimeistä kertaa synnyinkaupunkiaan kaukaisuudessa ja kiitti Jumalaa siitä, että kolmesta olennosta, jotka olivat kärsineet hänen tähtensä, oli enää vain yksi onneton.
End of Project Gutenberg's Vuosisadan lapsen tunnustus, by Alfred de Musset