"Miksi emme enää näkisi toisiamme? Miksi emme jonakin päivänä… Te olette vielä niin nuori!"
Nainen lisäsi hymyillen:
"Kun te ensi kerran rakastutte, voimme tavata toisemme ilman vaaraa."
"Ei, ystäväni; en voi koskaan nähdä teitä rakastamatta teitä. Jospa hän, jonka haltuun teidät jätän, olisi teidän arvoisenne! Smith on hyvä, kunnollinen ja kelpo mies, mutta kuinka paljon hänestä pidättekin, niin näettehän kuitenkin, että vielä rakastatte minua, sillä, jos tahtoisin jäädä tai ottaa teidät mukaani, niin suostuisitte siihen."
"Se on totta", vastasi nainen.
"Onko se totta, totta?" huudahti nuori mies katsoen toista syvään silmiin. "Onko se totta? Jos tahtoisin, tulisitte minun kanssani?"
Senjälkeen jatkoi hän lempeällä äänellä:
"Siksi emme koskaan enää saa toisiamme tavata. On olemassa rakkautta, joka sekoittaa pään, aistit, sielun ja sydämen, mutta on myöskin olemassa rakkautta, joka tunkee juurensa syvemmälle ja kuolee vasta sen sydämen kanssa, johon se on juurtunut."
"Mutta te kirjoitatte kuitenkin minulle?"
"Niin, aluksi, hetkeksi, sillä se mitä minulla on kärsittävänä on niin kovaa, että kaikesta luopuminen, joka on minulle ollut rakasta, minut varmaan tappaisi. Ennenkuin vielä tunsin teidät, lähestyin teitä vähitellen, peljäten, että olisin liian tuttavallinen, kunnes… Mutta älkäämme puhuko siitä, mikä on ollut. Samalla tavoin ovat kirjeeni käyvä yhä harvemmiksi, kunnes ne kokonaan lakkaavat. Niin astun alas siltä kukkulalta, jolle olen kavunnut vuoden aikana. Se on oleva hyvin surullista, mutta ei ehkä kokonaan vailla lohdutusta. Kun kirkkomaalla pysähtyy tuoreen ja vihertävän haudan eteen, jonka kiveen on piirretty kaksi rakasta nimeä, tuntee omituista surua, joka saa kyyneleet vuotamaan ilman katkeruutta. Niin aion minäkin joskus muistella, että olen elänyt."