Aamun ensi säteet tunkivat sisään, kaikki valveutui vähitellen ja kaukaiset sekavat äänet täyttivät ilman. Heikkona ja voimattomana lähdin Brigitten luota saadakseni hiukan levätä. Lähtiessäni liukui tuolille heitetty hame lattiaan ja siitä putosi kokoontaitettu paperi. Otin sen käsiini: se oli kirje, ja minä tunsin siinä Brigitten käsialan. Se ei ollut suljettu, avasin sen ja luin:
25 joulukuuta 18..
Kun saatte tämän kirjeen, olen kaukana täältä — ehk'ette koskaan sitä saa. Kohtaloni on sidottu mieheen, jolle olen kaikkeni uhrannut; hän ei voi elää ilman minua, koetan kuolla hänen tähtensä. Rakastan teitä. Hyvästi. Säälikää meitä.
Käänsin paperin ja näin osotteen: Herra Henri Smith. N:ssa, poste restante.
VII
Seuraavana päivänä, aurinkoisena joulukuun aamuna kulki nuori mies ja nuori nainen käsikkäin Palais-Royalin puiston halki. He menivät jalokivikauppaan, missä he valitsivat kaksi samanlaista sormusta, jotka he hymyillen vaihtoivat ja pistivät kumpikin sormeensa. Pienen kävelyn jälkeen menivät he syömään aamiaista Frères-Provençaux'n ravintolaan, minkä pienistä huoneista on kauneimpia näköaloja maailmassa. Sinne tultuaan asettuivat he, tarjoilijan poistuttua, ikkunan ääreen ja puristivat hellästi toistensa käsiä. Nuori mies oli matkapuvussa ja päättäen ilosta, joka loisti hänen kasvoistaan, olisi häntä saattanut luulla nuoreksi aviomieheksi, joka ensi kertaa opastaa nuorta vaimoaan Parisin elämään ja huvituksiin. Hänen iloisuutensa oli lempeä ja tyyni, kuten onni aina on. Ihmistuntija olisi nähnyt hänessä lapsen, joka juuri on tulemassa mieheksi ja jonka katse on muuttumassa luottavammaksi ja varmemmaksi. Silloin tällöin loi hän silmänsä taivasta kohti, senjälkeen katsoi hän taas ystävätärtään ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä; mutta hän antoi niiden virrata pitkin poskiaan ja hän hymyili niiden välitse. Nainen oli kalpea ja miettiväinen ja katsoi koko ajan ystäväänsä. Hänen piirteensä puhuivat syvästä kärsimyksestä, joka ei koettanut kätkeytyä, mutta joka ei voinut vastustaa sitä iloisuutta, jonka se näki edessään. Kun hänen seuralaisensa hymyili, hymyili hänkin, mutta ei yksin; kun mies puhui, vastasi hän ja hän söi mitä toinen hänelle tarjosi. Mutta muutoin vallitsi hänessä hiljaisuus, joka vain silloin tällöin väistyi. Hänen väsymyksensä ja alakuloisuutensa kertoi, että hän oli heikompi kahdesta olennosta, jotka rakastavat toisiaan ja joista toinen elää kokonaan toisessa ja vastaa hänen ajatuksiinsa kuin kaiku. Nuori mies näytti olevan siitä tietoinen, ylpeä ja kiitollinen, mutta hänen ylpeytensäkin osotti, että onni oli hänelle outo. Kun nainen äkkiä kävi surulliseksi ja loi alas silmänsä, koetti mies näyttää päättävältä ja huolettomalta rauhoittaakseen häntä, mutta se ei onnistunut hänelle aina, ja joskus kävi hänkin surulliseksi. Syrjäisen olisi ollut mahdotonta ymmärtää tuota voiman ja heikkouden, ilon ja surun, mielenliikutuksen ja rauhallisuuden sekoitusta. Heitä olisi saattanut luulla vuoroin maailman onnellisimmiksi, vuoroin onnettomimmiksi ihmisiksi; mutta vaikka ei tuntenut heidän salaisuuttaan, näki, että he kärsivät yhdessä, että he olivat painaneet surujensa yli sinetin, lujemman kuin itse rakkaus, ystävyyden sinetin. Kun he puristivat toistensa käsiä, olivat heidän katseensa puhtaat. He puhuivat matalalla äänellä, vaikka he olivat kahden. Ikäänkuin ajatusten painosta taipuivat heidän otsansa toisiaan vasten, mutta heidän huulensa eivät koskettaneet toisiaan. He katsoivat toisiaan hellän ja juhlallisen näköisinä niinkuin heikot ihmiset tekevät, kun he tahtovat olla hyviä toisilleen. Kun kello löi yksi, huokasi nainen syvään ja sanoi, kääntyen puoleksi poispäin:
"Octave, jospa erehtyisitte!"
"En, ystäväni, olkaa varma siitä, että minä en erehdy. Te tulette kärsimään paljon, ehkä kauankin, minä aina, mutta me paranemme molemmat, te ajan ja minä Jumalan avulla."
"Octave, Octave, oletteko varma, ett'ette pety?"
"En usko, rakas Brigitte, että koskaan voimme toisiamme unohtaa; mutta minä luulen, että me tällä hetkellä emme vielä voi antaa toisillemme anteeksi ja sitä täytyy meidän tehdä, vaikk'emme koskaan enää näkisi toisiamme."