Heittäysin vuoteen eteen niin hirvittävän epätoivon vallassa, että olin kuin mielipuoli enkä enää tiennyt, missä olin tai mitä tein. Brigitte huokasi ja työnsi syrjään peitteen, ikäänkuin ylenmääräisen painon rasittamana, ja paljasti siten valkean povensa.
Tämän näyn edessä joutuivat kaikki aistini kapinaan. Oliko se tuskaa vai kaipuuta? En tiedä mitään. Hirvittävä ajatus sai minut vavahtamaan. "Mitä!" huudahdin. "Jättää tuo toiselle! Kuolla, astua hautaan ja antaa tuon valkean rinnan hengittää taivaan ilmaa! Hyvä Jumala! Toinen käsi kuin minun saisi koskettaa tuota hienoa, läpinäkyvää ihoa, toinen suu kuin minun noilla huulilla, toinen rakkaus tuossa sydämessä, toinen mies tämän vuoteen ääressä! Brigitte eläisi onnellisena, rakastettuna, sillä aikaa kuin minä muuttuisin tomuksi hautuumaan mullassa? Kuinka kauan aikaa kuluisi, ennenkuin hän unhottaisi minut — jos minua ei huomenna enää olisi olemassa? Kuinka monta kyyneltä se hänelle maksaisi. Ehkä ei yhtään ainoaa! Jokainen hänen ystävänsä sanoo hänelle, että kuolemani oli hyvä työ, jokainen on kiiruhtava lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, ettei hänen pidä minua ajatella! Jos hän itkee, koettavat ihmiset häntä huvittaa, jos joku muisto häntä häiritsee, karkotetaan se hänen luotaan, jos rakkauteni eläisi hänessä, parannetaan hänet siitä kuin myrkytyksestä. Ja vaikka hän itse ehkä ensi päivänä sanoo tahtovansa seurata minua, on hän kuukauden kuluttua kääntyvä pois, jottei hän edes kaukaa näkisi itkuraitaa, joka on istutettu haudalleni. Kuinka voisikaan käydä toisin? Kuinka voi se kaivata ketään, joka on niin kaunis? Jos hän tahtoisikin kuolla surusta, on hänen peilinsä vakuuttava hänelle, että hänen tulee elää, ja ensi päivänä, kun ehtyvät kyyneleet väistyisivät hymyn tieltä, onnittelisivat kaikki häntä hänen parantumisestaan. Kun hän viikon vaitiolon jälkeen taas voi kuulla, että nimeäni mainitaan hänen läsnäollessaan ja itse lausuu sen kaihoten, ikäänkuin sanoakseen: 'Lohduttakaa minua!' kun hän on tullut sille asteelle, ettei hän enää tahdo välttää muistoani ja avaa kauniina kevätaamuna ikkunansa ja kuulee lintujen laulavan kasteisissa pensaikoissa ja uneksien huudahtaa: 'Olen rakastanut!' — kuka on silloin oleva hänen rinnallaan? Kuka on silloin se julkea, joka sanoo hänelle, että hänen täytyy vielä rakastaa. Ah, en enää minä! Sinä olet kuuleva häntä, sinä petollinen olento, sinä luot silmäsi alas ja punastut kuin ruusu, ja sinun kauneutesi ja nuoruutesi saavat ylivallan. Samalla kertaa kun sanot, että sydämesi on suljettu, annat siitä sädehtiä näkyviin tuon valon, jonka jokainen säde viettelee suutelemaan. Kuinka mielellään he tahtovatkin tulla rakastetuiksi kaikki nuo naiset, jotka sanovat, etteivät he enää rakasta! Ja mitä ihmeellistä siinä onkaan? Sinä olet nainen, sinä tiedät minkä arvoinen on ruumiisi, valkea rintasi, sinulle on se sanottu; kun kätket kaiken kauneutesi pukusi alle, et usko kuin kokematon tyttö, että silti kaikki olisivat sinun näköisiäsi. Kuinka voisi nainen, jota on ylistetty ja imarreltu, päättää, ettei hän enää tahdo tulla ihailluksi? Voisiko hän uskoa enää elävänsä, jos hän jäisi varjoon ja jos hänen kauneutensa ympärillä kävisi hiljaiseksi? Hänen kauneutensa on olemassa rakastajan katseita ja ylistyslauluja varten. Ei, ei, on varmaa, että se joka kerran on rakastanut, ei voi enää elää ilman rakkautta. Sekin, joka lähestyy kuolemaa, tarttuu vielä kiinni elämään. Brigitte rakastaa minua ja hän kuolisi ehkä siitä; mutta jos tapan itseni, vie joku toinen hänet.
"Toinen, toinen!" toistin, kumartuen vuoteen yli ja koskettaen otsallani hänen olkaansa. "Hänhän on leski!" ajattelin. "Hän on jo kerran ennen nähnyt kuoleman, hänen pienet suloiset kätensä ovat jo kerran vaalineet kuolevaa. Hänen kyyneleensä tietävät, kuinka kauan surua kestää — toisella kertaa on suru ehkä lievempi. Jumala minua varjelkoon, etten surmaa häntä hänen nukkuessaan! Jos nyt herättäisin hänet ja sanoisin, että hänen hetkensä on tullut, että meidän on kuoleminen yhteiseen suudelmaan, niin suostuisi hän siihen mielellään. Miksi en sitä tee? Onko varma, että kaikki loppuu kuolemassa?"
Löysin pöydältä veitsen ja pitelin sitä kädessäni.
"Pelkoa, raukkamaisuutta, taikauskoa! Mitä tietävät tulevasta elämästä ne, jotka siihen uskovat? Vain kansalle ja tietämättömälle joukolle puhutaan siitä, mutta kuka uskoo siihen sisimmässään? Kuka kirkkomaan vartija on milloinkaan nähnyt kuolleen nousevan haudasta ja menevän kolkuttamaan kirkkoherran ovelle? Entisaikaan nähtiin haamuja; nyt on poliisi niitä kieltänyt esiintymästä sivistyneessä yhteiskunnassa. Vain valekuolleet huutavat enää haudoista. Kuka olisi mykistänyt kuoleman, jos se koskaan olisi voinut puhua? Vai eikö Jumalan henki vain siksi tahdo näyttäytyä, että kirkollisten kulkueiden ei enää sallita tungeksia kaduillamme? Kuolema, se on päämäärä, kaiken loppu. Jumala on sen asettanut, ihmiset väittelevät siitä, mutta jokainen kantaa otsallaan kirjoitusta: 'Tee mitä tahdot, kuolla täytyy sinun kuitenkin.' Mitä sanottaisiin, jos surmaisin Brigitten. Ei hän enkä minä tietäisi siitä mitään. Jossakin lehdessä mainittaisiin huomenna, että Octave de T. on tappanut rakastajattarensa eikä siitä ylihuomenna enää puhuttaisi. Kuka saattaisi meitä viimeisellä matkallamme? Ei kukaan, joka ei kotia tultuaan söisi rauhallisesti aamiaistaan. Ja me lepäisimme vierekkäin maan povessa, ja koko maailma voisi astua ylitsemme, ilman että askelten kaiku meidät herättäisi. Eikö totta, rakkaani, siellä olisi meidän hyvä? Maanpovi on pehmoinen vuode; mitkään kärsimykset eivät meitä saavuttaisi; naapuri-haudassa ei puhuttaisi pahaa meidän liitostamme Jumalan kasvojen edessä. Meidän luumme makaisivat rauhassa. Kuolema sovittaa, ja mitä se kerran yhdistää, sitä ei enää eroteta. Miksi pelottaisi sinua tyhjyys, ruumis parka? Joka tunti vie sinut lähemmäs sitä, jokainen askeleesi taittaa poikkipuun tikapuilla, joilla juuri seisot; sinä elät kuolleista, taivaan ilma painaa ja musertaa, maa, jota astut, vetää sinua jalkapohjiesi kautta puoleensa. Astu alas maan poveen! Miksi pelkäät? Pelottaako sinua sana? Sano vain: 'Emme elä enää.' Etkö tunne suurta väsymystä, jonka jälkeen on suloista saada levätä? Minkätähden epäilemme, kun kysymys ei ole kuin siitä, tapahtuuko se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin? Aine on katoamaton ja sanotaan, että fyysikko voi äärettömiin asti paloittaa pienintäkin ainehiukkasta voimatta sitä kuitenkaan hävittää. Jos aine on sattuman varassa, niin mikä on sen rikos, jos se vaihtaa kidutusta, kun se ei voi vaihtaa herraa? Onhan yhdentekevää Jumalalle, minkä muodon olen saanut ja mihin pukuun tuskani pukeutuu. Tuska elää pääkallossani, se on minun ja minä voin surmata sen, mutta luut eivät kuulu minulle, annan ne takaisin hänelle, joka on ne minulle lainannut. Tehköön joku runoilija pääkopastani maljan ja täyttäköön sen uudella viinillään! Mitä moitteita voisin saada tuosta teostani ja kuka minua moittisi? Kuka julma tuomari voisi sanoa, että olen käyttänyt väärin itseäni? Jos jokaisella olennolla on tehtävänsä ja jos on väärin väistyä sen edestä, niin mitä suuria pahantekijöitä ovatkaan lapset, jotka kuolevat imettäjänsä rinnoilla? Miksi heidät säästetään? Kenelle voisi olla hyödyksi ja varoitukseksi rangaistukset, jotka toimeenpannaan kuoleman jälkeen? Taivaan täytyisi todella olla tyhjän, jos ihmistä rangaistaisiin siitä, että hän on elänyt, sillä on kyllin siinä, että hänen on täytynyt elää; enkä tiedä ketään, joka olisi sitä vaatinut paitsi Voltaire kuolinvuoteellaan: vanhan jumalankieltäjän viimeinen epätoivon huuto! Mitä kaikki tämä hyödyttää, miksi kaikki tämä taistelu? Kuka katselee tuolta ylhäältä tätä kaikkea ja kuka iloitsee niin paljosta kärsimyksestä? Kuka on huvitettu seuraamaan tätä alati syntyvää ja alati kuolevaa luomakuntaa, näkemään miten rakennukset nousevat ja suistuvat, miten kylvö kasvaa ja miten rajuilma sen hävittää, kuinka ihmiset kulkevat tietään ja kuinka kuolema heidät äkkiä pidättää, kuinka kyyneleet vuotavat ja kuivuvat, kuinka ihmiset rakastavat, kuinka kasvot käyvät ryppyisiksi, kuinka kansa lankeaa polvilleen ja ojentaa kätensä eikä maa kuitenkaan anna yhtä jyvää enempää! Kuka on se, joka näkee tämän vaivan, vain yksin tietääkseen, että kaikki mitä hän on tehnyt ei ole mitään? Herschell väittää, että maapallo kuolee kylmyyteen. Kuka on siis se joka pitää tätä tiivistynyttä höyrypisaraa kädessään ja katselee sen kuivumista niinkuin kalastaja tekee merivedelle saadakseen jyväsen suolaa? Vetovoima, joka pitää koossa maailmankaikkeutta, täyttää sen samalla kertaa, loputtomalla hyödyttömällä kaipuulla: jokainen planeetta laahaa mukanaan kurjuutensa, pyöriessään kitisten akselinsa ympäri, ne huutavat toisilleen kukin omalta ääreltään, ja odottavat, lepoa ikävöiden, mikä niistä saa ensimäisenä pysähtyä. Jumala pitää niitä kädessään ja ne täyttävät ikuisuuksiin saakka tyhjää hyödytöntä tehtäväänsä. Ne kiertävät, ne kärsivät, ne palavat, ne sammuvat ja syttyvät, ne vajoavat ja nousevat, ne lähestyvät ja pakenevat toisiaan, ne kietoutuvat kuin renkaat toisiinsa. Ne kantavat pinnallaan tuhansia iäti vaihtuvia olentoja; nämä olennot ovat myöskin liikkeessä, ne ristivät toistensa teitä, ne painautuvat hetkeksi toinen toistaan vasten, ne vajoavat maahan ja toisia nousee niiden sijaan. Missä ei elämää ole, sinne sitä tunkeutuu, missä ilmaa puuttuu, sinne sitä virtaa; kaikki on järjestettyä, lainmukaista, kultaisin kirjaimin ja tulisin vertauskuvin määrättyä, kaikki kulkee taivaisen soiton mukaan tuntemattomia teitään ikuisuuteen. Ja kaikki tämä ei ole mitään! Ja me nimettömät uneksijat, kalpeat ja kärsivät hahmot, me silmänräpäyksen lapset, jotka hengitämme hetken, jotta kuolema voisi olla olemassa, me ponnistamme kaikki voimamme vakuuttaaksemme itsellemme, että meillä on tehtävä, ja että on joku joka meistä pitää huolen. Me epäröimme painaa pientä teräasetta rintaamme vastaan ja kohottaa kättämme ampuaksemme kuulan päähämme. Meistä tuntuu kuin kaaos palaisi, jos me surmaisimme itsemme. Me olemme kirjoittaneet ja laatineet jumalalliset ja inhimilliset lait ja pelkäämme omia katkismuksiamme; me kärsimme kolmekymmentä vuotta ja luulemme pääsevämme voitolle, mutta tuska käy lopulta voimakkaammaksi meitä, me lähetämme hiukkasen ruutia älymme asuntoon — ja haudallemme nousee kukkanen."
Kun olin lausunut nämä sanat, vein veitsen, jota pidin kädessäni, Brigitten rintaa vasten. En ollut enää oman itseni herra enkä tiedä, mitä houreessani olisin voinut tehdä. Vedin syrjään peitteen paljastaakseni sydämen ja näin silloin valkealla rinnalla pieni ebenholtsi-krusifiksin.
Kauhistuneena peräydyin, käteni aukeni ja ase putosi lattiaan. Brigitten täti oli kuolinvuoteellaan antanut hänelle tuon pienen ristiinnaulitun-kuvan. En muistanut kuitenkaan ennen nähneeni hänen sitä kantavan. Hän oli epäilemättä matkalle lähtiessään ripustanut sen kaulaansa taikakaluksi matkan vaaroja vastaan. Panin käteni ristiin ja tunsin vajoavani maahan: "Jumalani", kuiskasin vavisten, "sinä olit läsnä!"
Lukekoon ne, jotka eivät usko Kristukseen, näitä rivejä; minä en myöskään häneen uskonut. Ei ollut tapanani enemmän koulupoikana kuin täysi-ikäisenäkään käydä kirkossa; minun uskonnollani, jos minulla oli mitään uskontoa, ei ollut kirkonmenoja eikä symbooleja, uskoin Jumalaan ilman ulkonaisia muotoja ja ilman ilmestystä. Edellisen vuosisadan kirjat olivat nuoruudestani saakka minut myrkyttäneet, olin jo varhain imenyt uskottomuuden hedelmätöntä maitoa. Ihmisylpeys, itsekkäiden jumala, sulki suuni rukoukselta, sillä aikaa kun pelästynyt sydämeni rakensi toivonsa tyhjyyteen raukeamiseen. Olin kuin juopunut ja mieletön, kun näin Kristuksen kuvan Brigitten rinnalla. Vaikka en uskonut, peräydyin, sillä tiesin hänen uskovan. Se ei ollut tyhjä pelko, joka tuona hetkenä pidätti käteni. Kuka saattoi minut nähdä? Olin yksin ja oli yö. Jos kysymys olisi ollut vain ihmisten ennakkoluuloista, niin mikä olisi estänyt minua työntämästä syrjään tuon pienen mustan puukappaleen. Olisin voinut heittää sen tuhkaan, mutta sensijaan heitin sinne aseeni. Ah, kuinka syvään tunsin, kuinka syvään tunnen vielä, miten surkuteltavia ovatkaan ne ihmiset, jotka ovat voineet pilkata sitä, mikä voi pelastaa ihmisen hengen! Mitä merkitsee, nimi, muoto, uskontunnustus? Eikö kaikki mikä on hyvää ole myöskin pyhää? Kuinka uskaltaa kajota Jumalaan?
Niinkuin lumi auringon katseesta lähtee liikkeelle vuorilta ja jääröykkiöt, jotka uhmasivat taivasta, muodostavat puron laaksoon, niin pulppusi lähde esiin sydämessäni. Katumuksen puhdas lähde puhkesi esiin kärsimyksestäni. Vaikka olin ollut tekemäisilläni murhatyön, tunsin kohta, kun olin heittänyt aseen kädestäni, että sydämeni oli viaton. Hetkessä sain takaisin tyyneyteni, voimani ja järkeni; taivuin rakastettuni yli ja suutelin hänen krusifiksiaan.
"Nuku rauhassa", sanoin hänelle, "Jumala sinua suojelkoon! Sillä aikaa kun hymyilit unissasi, vältit suurimman vaaran, mikä sinua on väijynyt. Mutta käsi, joka on sinua uhannut, ei ole tekevä kenellekään pahaa. Minä vannon sinun krusifiksisi kautta, etten ole surmaava sinua enkä itseäni. Olen mieletön, olen hullu, olen lapsi, joka on luullut olevansa mies. Jumala olkoon kiitetty! Sinä olet nuori ja elät vielä ja olet unohtava minut. Sinä parannut siitä pahasta, jonka olen sinulle tehnyt, ja sinä olet antava minulle anteeksi. Nuku rauhassa, Brigitte, aamuun asti ja ratkaise silloin kohtalomme. Minkä tuomion sinä lausunetkin, olen siihen valittamatta alistuva. Ja sinä, Jesus, joka olet hänet pelastanut, anna minulle anteeksi äläkä puhu hänelle tästä. Olen syntynyt jumalattomana aikana ja minulla on paljon sovittamista. Jumalan poika, sinut on unohdettu, minua ei ole opetettu sinua rakastamaan. En ole koskaan etsinyt sinua temppeleistä, mutta en ole menettänyt kykyäni vavista, kun sinut tapaan. Olen siis ainakin kerran ennen kuolemaani suudellut sinua huulillani, naisen sydämellä, joka on täynnä sinua. Suojele sitä sydäntä niin kauan kuin se lyö, pysy sen pyhänä turvana ja muista onnetonta, joka ei ole uskaltanut kuolla surussaan nähdessään sinut ristilläsi. Olet pelastanut uskottoman pahasta; jos hän olisi uskonut, olisit häntä myöskin lohduttanut. Anna anteeksi heille, jotka ovat tehneet hänet uskottomaksi, koska sinä olet tehnyt hänet katuvaksi. Anna anteeksi kaikille, jotka kiroovat. He eivät ole epätoivossaan koskaan sinua nähneet. Inhimilliset ilot ovat ylimieliset, ne ivaavat ilman armoa. Tämän maailman onnelliset uskovat, etteivät he koskaan sinua tarvitse, suo heille anteeksi; heidän ylpeytensä herjaa sinua, mutta ennemmin tai myöhemmin kastavat heidän kyyneleensä heidät uskoon. Sääli heitä sentähden, että he luulevat olevansa suojassa myrskyiltä ja että he tarvitsevat onnettomuuden ankaran läksyn tullakseen luoksesi. Viisautemme ja epäilyksemme ovat lasten leikkikaluja; suo meille anteeksi, että me pidämme itseämme pakanoina, sinä joka hymyilit Golgathalla. Kaikista ajallisista onnettomuuksistamme on pahin se, että turhamaisuutemme koettaa sinut unohtaa. Mutta sinä näet, ne ovat tyhjiä varjoja, jotka yksi sinun katseistasi voi hajoittaa. Sinähän olet itsekin ollut ihminen? Tuska on tehnyt sinusta Jumalan, ristin kidutus on kantanut sinut taivaaseen kaikkivaltiaan isäsi syliin; tuska vie myöskin meidät sinun tykösi. Vasta orjantappurakruunu päässämme polvistumme sinun kuvasi eteen, vasta verisin käsin kosketamme sinun jalkojesi haavoja, sinä, joka kärsit marttyrikuoleman voittaaksesi onnettomien rakkauden."