Tuskani oli liian suuri. Nousin ja aloin uudelleen kävellä huoneessa. "Niin", jatkoin yksinpuheluani, "katsele häntä! Ajattele niitä, joita suru kalvaa ja jotka kantavat tuskansa yksinäisyydessä, voimatta jakaa sitä kenenkään kanssa. Tuskaa, jota kärsit, ovat myöskin toiset kokeneet, siinä ei ole mitään, joka olisi yksin sinulle ominaista. Ajattele niitä, joilla ei ole äitiä, sukulaisia, ei ystäviä eikä koiraa lohtunaan; ajattele niitä, jotka etsivät eivätkä löydä, niitä jotka itkevät ja joita siitä pilkataan, jotka rakastavat ja joita halveksitaan, jotka kuolevat ja unohdetaan. Tuolla alkoovissa, edessäsi, lepää olento, jonka luonto on ehkä tarkoittanut juuri sinua varten. Hänen sielunsa ja ruumiinsa ovat olleet sinun kaltaisesi; kuutena kuukautena ei suusi ole lausunut yhtään sanaa, ei sydämesi kertaakaan ole lyönyt, ilman että olet saanut vastaukseksesi sanan tai sydämen lyönnin. Ja tämä nainen, jonka Jumala on sinulle lähettänyt niinkuin hän lähettää kasteen maan yrtille, hän on liukunut sydämesi ohi. Tämä olento, joka taivaan lähettämänä on tullut syli avoinna sinua vastaan, antaakseen sinulle elämänsä ja sielunsa, hän on katoava kuin varjo, jättämättä mitään jälkeä. Kun sinun huulesi koskettivat hänen huuliaan, kun käsivartesi kiertyivät hänen kaulaansa, kun ikuisen rakkauden enkelit yhdistivät teidät kuin yhdeksi olennoksi, olitte te kauempana toisistanne kuin kaksi pakolaista, kumpikin omalla puolellaan maapalloa. Katso häntä ja ole, ennen kaikkea, hiljaa. Sinä voit vielä katsoa häntä yhden yön, jolleivät valituksesi herätä häntä."
Vähitellen tulivat ajatukseni yhä synkemmiksi ja vastustamaton voima pakotti minut syventymään itseeni.
Saada aikaan pahaa! — se oli siis se tehtävä, jonka Kaitselmus oli minulle uskonut! Minulle, jonka omatunto raivonpuuskienkin keskellä sanoi, että olin hyvä! Minulle, jonka leppymätön kohtalo työnsi yhä syvemmälle kuiluun, minulle, joka itse näin salaisella kauhulla syvyyden, jota kohti syöksyin! Minulle, joka aina, kaikesta huolimatta, vaikka olisin tehnyt jonkun rikoksen ja näillä käsilläni vuodattanut verta, minulle, joka olisin kuitenkin toistanut, että sydämeni ei ollut syyllinen, että erehdyin, etten ollut minä itse, joka sillä tavoin menettelin, vaan onneton kohtaloni, paha henkeni, joku vieras, joka oli ottanut asunnon minussa! Minäkö siis saisin aikaan pahaa! Ja kuuden kuukauden aikana olin vain sitä tehnyt: ei ollut kulunut päivääkään, etten olisi täydentänyt tuota jumalatonta työtäni. Minulla oli tällä hetkellä siitä todistus silmieni edessä. Mies, joka oli rakastanut Brigitteä, joka oli soimannut ja loukannut häntä, joka oli jättänyt hänet ja tullut taas hänen luokseen, mies, joka oli pelottanut ja vakoillut häntä ja viimein pakottanut hänet tuolle tuskan vuoteelle, olin minä! Löin sydämeeni voimatta sitä uskoa. Katsoin Brigitteä, kosketin häntä kädelläni tullakseni vakuutetuksi, etten uneksinut. Kalpeat kasvoni, jotka näin peilissä, katsoivat minuun ihmeissään. Kuka oli tuo olento, jolla oli minun piirteeni? Kuka oli tuo säälimätön mies, joka sadatteli minun suullani ja rääkkäsi minun käsilläni? Häntäkö äitini kutsui Octaveksi? Hänetkö olin nähnyt entisaikaan, viisitoistavuotiaana, metsälähteissä, joiden yli kumarruin sydän yhtä puhtaana kuin niiden kristallikirkas vesi?
Suljin silmäni ja ajattelin lapsuuteni päiviä. Niinkuin päivänsäde tunkeutuu läpi pilvien, tunkeutui tuhat muistoa sydämeeni. "Ei", sanoin itselleni, "en ole tehnyt tätä. Kaikki mikä tässä huoneessa minua ympäröi, on mahdoton uni." Muistelin aikaa, jolloin vielä olin kaikesta tietämätön ja jolloin tunsin sydämeni aukeavan ottaessani ensi askeleitani elämässä. Muistin vanhan kerjäläisen, jonka oli tapana istua kivipenkillä erään mökin edessä: minut lähetettiin joskus viemään hänelle aamiaisemme tähteitä. Näin hänet heikkona ja kumarana ojentaen minua kohti ryppyiset kätensä ja hymyillen siunaavan minua. Tunsin aamutuulen henkäyksen ohimoillani ja jotain vilvoittavaa kuin kaste lankeavan taivaasta sieluuni. Samassa aukaisin silmäni ja näin lampun valossa todellisuuden edessäni.
"Et siis pidä itseäsi syyllisenä?" kysyin kauhulla itseltäni. "Sinä joka vielä eilen olit synnin oppilas, pidätkö itseäsi viattomana sentähden, että voit itkeä? Se mitä pidät omantuntosi todistuksena onkin ehkä vain katumusta ja kuka murhamies ei sitä tuntisi? Jos hyveesi valittaa kärsivänsä, kuka sanoo sinulle, ettei se tapahdu siksi että se tuntee kuolevansa? Onneton, niitä etäisiä ääniä, joita kuulet sydämessäsi, pidät nyyhkytyksinä, mutta ne ovatkin ehkä vain lokin, tuhoa ennustavan myrskylinnun ääniä, joita haaksirikko houkuttelee luokseen. Kuka on kertonut sinulle, millainen lapsuus niillä on ollut, jotka ovat kuolleet verisin käsin? He ovat myöskin olleet hyviä lapsuudessaan ja kätkeneet joskus kasvonsa käsiinsä muistellakseen sitä aikaa. Sinä teet pahaa ja kadut sitä? Sitä teki myöskin Nero, kun hän oli tappanut äitinsä. Kuka on sanonut sinulle, että kyyneleet pesevät meidät puhtaiksi?
"Ja vaikkapa niin olisikin, vaikkapa olisi totta, että osa sielustasi pysyisi vieraana synnille, mitä teet toiselle puolelle itsestäsi? Sinä olet vasemmalla kädelläsi koitteleva niitä haavoja, joita oikea kätesi on iskenyt; sinä olet tekevä hyveestäsi kääriliinan kätkeäksesi siihen rikoksesi ja miekkaan, jolla lyöt, olet kuin Brutus kaivertava Platon kaunopuheisia sanoja. Ja tämän aseesi olet sinä työntävä sen olennon poveen, joka avaa sinulle sylinsä, sinä olet saattava hautuumaahan intohimojesi jäännökset, ja sirottava niiden haudalle säälin kylmiä kukkia. Sinä sanot niille, jotka näkevät sinut: 'Entäs sitten? Minut on opetettu tappamaan; huomaa, että itken vielä ja että Jumala on tehnyt minut paremmaksi!' Sinä olet puhuva nuoruudestasi, sinä olet vakuuttava itsellesi, että taivas on antava sinulle anteeksi, että onnettomuutesi ei ole sinun tahdostasi tapahtunut ja sinä olet pitävä kauniita puheita unettomille öillesi, jotta ne antaisivat sinulle hetkenkin levon.
"Mutta ken tietää? Sinä olet vielä nuori. Kuta lujemmin luotat sydämeesi, sitä pahemmin on ylpeytesi sinut eksyttävä. Tässä seisot ensimäisillä raunioilla, jotka olet jättävä jälkeesi. Jos Brigitte kuolee huomenna, olet itkevä hänen haudallaan; mutta minne menet hänet jätettyäsi? Lähdet ehkä kolmeksi kuukaudeksi Italiaan, verhoudut viittaasi kuin ikävystynyt englantilainen ja eräänä kauniina aamuna jossakin majatalossa juotuasi tarpeeksi, päättelet, että olit jo väsynyt omantunnonvaivoihin ja että täytyy unohtaa voidakseen taas alkaa elämän uudelleen. Sinä joka olet liian myöhään alkanut itkeä, varo, ettet jonakin päivänä huomaa, ettet enää voikaan saada kyyneliä silmiisi. Ken tietää kuinka on käyvä, jos joku alkaisi tehdä ivaa tuskistasi, joita nyt pidät niin syvällisinä? Jos jonakin päivänä joku kaunis nainen tanssiaisissa säälivästi hymyilee sinulle, kuullessaan että vielä suret kuollutta rakastajatarta, ken tietää, etkö silloin ehkä ole ylpeilevä siitä, mikä tänään sinua niin surettaa? Kun nykyhetki, joka saa sinut värisemään ja jota et uskalla katsoa silmästä silmään, on muuttunut menneisyydeksi, vanhaksi tarinaksi, hämäräksi muistoksi, eikö ehkä voi sattua että jonakin iltana maailmanmiesten seurassa heittäydyt selkäkenoon nojatuolissa ja kerrot hymy huulilla siitä, mitä nyt näet kyyneleet silmissä? Niin niellään häpeä, se on maailman tapa. Olet alkuaan hyvä, olet tullut heikoksi, olet muuttuva pahaksi.
"Ystävä poloiseni", sanoin sydämeni pohjasta itselleni, "minulla on annettavana sinulle neuvo: luulen että sinun täytyy kuolla. Käytä tätä hetkeä, jolloin vielä olet hyvä, päästäksesi tulemasta pahaksi. Kun nainen, jota rakastat, makaa kuolevana edessäsi, ja kun tunnet kammoa itseäsi kohtaan, ojenna kätesi ja koeta hänen rintaansa; hän elää vielä, se on kyllin. Sulje silmäsi äläkä avaa niitä enää. Älä odota hänen hautajaisiaan, ehkä jo huomenna löydät lohdun. Työnnä tikari rintaasi, niin kauan kuin sydämesi vielä rakastaa Jumalaa, joka on sen luonut. Nuoruutesiko sinua pidättää? Säälitkö hiustesi väriä? Älä milloinkaan salli niiden vaaleta, jolleivät ne valkene tänä yönä.
"Ja mitä tahdot muutoin vielä tehdä tässä maailmassa? Jos lähdet matkaan, minne suuntaat kulkusi; jos jäät, mitä vielä toivot? Ah, eikö totta, että katsellessasi tuota naista, sinusta tuntuu kuin sinulla vielä olisi kokonainen aarre sydämessäsi? Eikö ole totta, että se mitä kadotat, ei ole sitä, mikä on ollut, vaan pikemminkin sitä, mikä olisi voinut olla, ja että raskain jäähyväishetki on se, jolloin tuntee, ettei ole kaikkea sanottu? Miksi et puhunut tunti sitten? Kun viisari osotti sitä hetkeä, voit vielä olla onnellinen. Jos kärsit, miksi et avannut sydäntäsi? Jos rakastit, miksi et sanonut sitä? Sinä olet kuin saituri, joka kuolee nälkään, istuen maahankaivetun aarteensa yllä. Sinä olet sulkenut ovesi, sinä koetat turhaan päästä ulos lukkojesi takaa. Ei auta, että puistelet saranoita, ne ovat lujat, sinä olet ne itse takonut. Onneton, sinä olet toivonut ja toiveesi on täytetty, mutta et ole muistanut Jumalaa! Sinä leikit onnellasi kuin lapsi leikkikalulla, et ajatellut, kuinka särkyvää ja murenevaa se oli, jota pidit käsissäsi. Sinä halveksit sitä, sinä hymyilit sille, sinä et tahtonut siitä kohta nauttia etkä kuullut hyvän enkelisi rukouksia, jotka tahtoivat säästää sinulta tämän surun. Ah, jos taivaassa on ollut enkeli, joka on sinua vaalinut, missä onkaan hän tällä hetkellä? Hän istuu urkujen ääressä, hänen siipensä ovat puoleksi avoinna, hänen kätensä lepäävät norsunluisilla koskettimilla, hän alottaa ikuisen ylistyslaulun, rakkauden ja ikuisen unohduksen hymnin. Mutta hänen polvensa taipuvat, hänen siipensä sulkeutuvat, hänen päänsä vaipuu alas kuin taittunut ruoko: kuoleman enkeli on koskettanut häntä olkapäähän, hän katoaa ikuisuuteen!
"Ja sinä olet nyt kahdenkymmenen kahden vuotiaana yksin maailmassa, juuri kun jalo ja puhdas rakkaus, juuri kun nuoruuden voima olisi ehkä voinut tehdä jotain sinusta. Juuri nyt kun niin surullisten vastoinkäymisten ja kurjain nuoruusvuosien jälkeen näet tyynen ja puhtaan ajan koittavan, juuri nyt, kun koko elämäsi, joka on pyhitetty rakastetulle olennolle, olisi saanut uutta voimaa, juuri nyt syöksyy kaikki raunioiksi ympärilläsi! Nyt olet tässä, et enää epämääräisine kaihoinesi vaan todellisine suruinesi, et enää tyhjin vaan autioitetuin sydämin. Ja sinä epäröit? Mitä odotat? Kun hän ei enää tahdo sinusta mitään tietää, ei elämäsi ole minkään arvoinen. Koska hän jättää sinut, tee sinäkin samoin. Surkoon ne sinua, jotka ovat rakastaneet nuoruuttasi, heitä ei ole monta. Se joka on ollut ääneti Brigitten edessä, vaietkoon iäksi! Se joka on levännyt hänen rintaansa vasten, säilyttäköön ainakin muiston siitä koskemattomana, ja, Jumalani, eikö sinun täytyisi kadottaa sitä, jos tahtoisit elää? Mitä muuta osaa sinulle jäisikään kuin turmeltua kokonaan? Niin, tällä hetkellä voit vain siitä hinnasta säilyttää elämäsi! Voidaksesi elää, täytyisi sinun unohtaa rakkaus niinkuin sitä ei lainkaan olisi olemassa, sinun täytyisi ei ainoastaan kieltää mitä sinussa on ollut hyvää vaan vieläpä hävittää se mitä sinussa vielä sitä on — sillä kuinka kävisi sinun, jos muistaisit edelleen? Et voisi astua askeltakaan, et voisi nauraa etkä itkeä, et voisi antaa almua köyhälle, et voisi olla hyvä neljännestunnin aikaa, ilman että veresi syöksyisi sydämeesi ja huutaisi, että Jumala on luonut sinut hyväksi voidaksesi tehdä Brigitten onnelliseksi. Pienimmätkin tekosi herättäisivät sinussa onnettomuuksiesi kaiun; kaikki mikä liikkuisi sielussasi, herättäisi kaipuun ja katumuksen, ja itse toivo, taivaan sanansaattaja, ystävä, joka kehottaa meitä elämään, muuttuisi silmissäsi kummittelijaksi, menneisyytesi kaksoisveljeksi. Kaikki tunteesi muuttuisivat ikuiseksi katumukseksi. Kun murhamies kulkee pimeässä, pitää hän käsiään painettuina rintaansa vasten, varoen koskettamasta mitään ja peljäten, että seinät häntä syyttäisivät. Niin pitäisi sinunkin tehdä. Valitse sielusi ja ruumiisi välillä: sinun on surmaaminen toinen tai toinen niistä. Hyvän muisto viettelee sinua pahaan. Tapa itsesi, jollet tahdo elää oman itsesi varjona. Lapsi, lapsi, kuole kunnialla, niin että vielä joku voi itkeä haudallasi!"