Hätkähdin näitä sanojani, ikäänkuin joku toinen olisi ne lausunut.
Ne värähtivät koko olennossa kuin myrskyn puuska tuulikantelessa.
Yhdessä hetkessä syöksyi kahden vuoden tuska sydämeeni ja sen
jälessä nykyhetken tuska. Kuinka voin kuvata sellaista kärsimystä?
Ehkä yhdellä sanalla niille, jotka ovat rakastaneet. Olin tarttunut
Brigitten käteen ja hän kuiskasi unessaan nimeäni.
Nousin ja aloin kulkea huoneessa. Kyynelvirta kostutti poskiani. Ojensin käsivarteni ikäänkuin vielä tarttuakseni entisyyteeni, joka pakeni luotani. "Onko tämä mahdollista?" toistelin itsekseni. "Menettää sinut! En voi rakastaa ketään muuta kuin sinua. Lähdetkö iäksi luotani? Elämäni, rakkaani, ihailtuni, pakenetko luotani, enkö saa sinua koskaan enää nähdä? Enkö koskaan, enkö koskaan!" Lausuin viime sanat ääneen, kääntyen nukkuvan Brigitten puoleen, ikäänkuin, pyytäen häneltä vastausta. "En koskaan, en koskaan ole siihen suostuva! Ja minkätähden kaikki tämä? Miksi sellainen ylpeys? Eikö siis ole mitään keinoa hyvittää sitä pahaa, jonka olen sinulle tehnyt. Minä rukoilen, etsikäämme yhdessä. Etkö ole antanut minulle anteeksi tuhansia kertoja? Sinä rakastat minua, sinä et voi jättää minua, sinulta puuttuu voimia siihen. Mitä luulet että voimme tehdä, jos eroamme?"
Äkillinen raivo valtasi minut. Kuljin huoneessa edestakaisin, puhuin järjettömiä sanoja ja etsin jotain esinettä, jolla olisin voinut päättää päiväni. Lopuksi lankesin polvilleni ja löin päätäni vuoteen laitaan. Brigitte liikahti ja minä hillitsin kohta itseni.
"Jospa herättäisin hänet!" puhelin vavisten. "Mitä teetkään, mieletön? Anna hänen nukkua aamuun asti, sinulla on vielä yö häntä katsoa."
Istuin entiselle paikalleni. Pelkäsin niin herättäväni hänet, että tuskin uskalsin hengittää. Sydämeni tuntui pysähtyneen samassa hetkessä kuin kyyneleeni. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän jäseniäni, ja ikäänkuin pakottaakseni itseni olemaan hiljaa, sanoin: "Katsele häntä, se on sinulle vielä sallittu."
Minun onnistui lopulta tyynnyttää itseni ja tunsin lempeämpien kyynelten kostuttavan poskiani. Raivokohtaustani seurasi syvä liikutus. Minusta tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä huokauksia. Kumarruin Brigitten pään yli, nähdäkseni hänet viimeistä kertaa, ikäänkuin hyvä enkelini olisi kehoittanut minua painamaan hänen rakkaat piirteensä sieluuni.
Kuinka kalpea hän oli! Hänen silmissään, joita ympäröivät sinertävät renkaat, kimalteli vielä kyyneliä. Hänen vartalonsa, ennen niin kevyt, tuntui koukistuneen raskaan taakan alla; hänen laihtunut poskensa lepäsi hänen heikossa kädessään ja hänen otsallaan näytti olevan merkkejä kärsimyksen verisestä orjantappurakruunusta. Muistin mökin, jossa ensi kerran tapasimme. Kuinka nuori hän olikaan silloin, kuusi kuukautta sitten! Kuinka hän oli iloinen, vapaa ja suruton! Mitä olin tehnyt tuosta kaikesta? Oli kuin joku tuntematon ääni olisi toistanut minulle vanhan laulun, jonka jo aikoja sitten olin unohtanut:
Altra volta gieri biele,
Bianch'e rossa com' un' fiore;
Ma ora nò. Non son più biele,
Consumatis dal' amore.
Tuota vanhaa laulua oli ensimäisen rakastajattareni tapana laulaa ja minusta tuntui kuin nyt ensi kerran olisin ymmärtänyt sen surumielistä murrekieltä. Toistelin sitä, ikäänkuin olisin sen tähän saakka säilyttänyt muistissani käsittämättä sen arvoa. Miksi olin sen oppinut ja miksi muistin sen nyt? Tuossa makasi hän, kuihtunut kukkani, valmiina kuolemaan, rakkauden murtamana.
"Katsele häntä", sanoin nyyhkien itselleni. "Katsele häntä! Ajattele
niitä, jotka valittavat etteivät heidän lemmittynsä pidä heistä.
Sinun rakastajattaresi pitää sinusta ja on kuulunut kokonaan sinulle.
Ja sinä menetät hänet, et ole osannut rakastaa."