"Sinua epäillään!" huudahti hän, kääntyen peilikuvansa puoleen. "Te kalpeat kasvot, teitä epäillään! Te kuopalle painuneet posket, te väsyneet silmät, teitä epäillään ja teidän kyyneleitänne! Tyhjentäkää kärsimystenne malja. Antakaa niiden suudelmien, jotka ovat kuivanneet kyyneleenne, sulkea luomenne! Astu maan kylmään poveen, sinä horjuva ruumis, joka et enää jaksa pysyä suorana. Kun olet haudassa, uskotaan sinua ehkä, jos epäilys uskoo kuolemaa. Sinä surun haamu, millä rannalla tahdot harhailla ja valittaa? Mikä on se tuli, joka sinua kalvaa? Sinä teet matkasuunnitelmia, sinä, jonka toinen jalka jo on haudassa! Kuole! Jumala on todistajasi, että olet tahtonut rakastaa. Mitä rakkauden aarteita onkaan sydämessäsi herätetty; mitä unia onkaan sinun annettu nähdä ja millä myrkyillä sinut nyt surmataan. Mitä pahaa olet tehnyt, kun suoniisi on sytytetty tämä hehkuva kuume, joka sinut hivuttaa kuolemaan? Mikä hulluus onkaan saanut vallan siinä olennossa, joka jalallaan työntää sinut hautaan, sillä aikaa kun hänen huulensa puhuvat sinulle rakkaudesta. Mitä on sinusta tuleva, jos vielä jäät elämään? Etkö ole jo kärsinyt kyllin? Mitä todistuksia voit antaa tuskastasi, kun ei sinua, joka olet itse elävä todistus sanojesi totuudesta, uskota? Mitä kärsimyksiä aiot vielä itsellesi varata, joita et jo olisi kokenut? Millä uhrauksilla olet lepyttävä sammumattoman, kyllästymättömän rakkauden? Sinä olet vain tuleva pilkan esineeksi ja turhaan olet etsivä jotain autiota seutua, missä ohikulkeva ei osottaisi sinua sormellaan! Olet menettävä kaiken häpeäntunteen, vieläpä ulkonaisen siveytesi varjon, joka on ollut sinulle niin kallis; ja se mies, jonka tähden olet alentanut itsesi, on oleva ensimäinen sinua rankaisemaan siitä. Hän on moittiva sinua siitä että elät vain häntä varten ja että uhmaat maailmaa hänen tähtensä, ja kun ystäväsi tuomiten kuiskuttavat ympärilläsi on hän epäilevä heidän katseissaan liiallista myötätuntoa sinua kohtaan. Hän on syyttävä sinua petoksesta, jos vielä joku käsi puristaisi kättäsi tai jos autiossa elämässäsi tapaisit jonkun ohikulkijan, joka sinua säälisi. Jumalani, muistatko kesäpäivää, kun päähäsi painettiin valkea ruususeppel? Tuoko otsa todella sitä kantoi? Ah, ettei se käsi, joka ripusti sen rukouskappelin seinälle, ole muuttunut tomuksi niinkuin sekin! Oi kotilaaksoni, oi vanha tätini, joka nyt lepäät rauhassa, oi lehmukseni, valkea kauriini ja kunnon talonpoikani, jotka piditte minusta niin paljon, muistatteko vielä, että olette nähneet minut onnellisena, ylpeänä, levollisena ja kunnioitettuna? Kuka on tuonut tielleni tämän muukalaisen, joka on raastanut minut teidän luotanne? Kuka on antanut hänelle oikeuden astua kyläni polkuja? Ah, onneton, miksi käännytkin häntä kohti tuona ensi päivänä, jolloin hän sinua seurasi? Miksi otit vastaan hänet kuin veljen? Miksi avasit hänelle ovesi ja ojensit hänelle kätesi? Octave, Octave, miksi olet rakastanut minua, jos kaiken täytyi päättyä tällä tavalla!"

Hän oli pyörtymäisillään, vein hänet nojatuoliin istumaan ja hän vajosi siihen pää olkaani vasten. Hirvittävä ponnistus, mitä sellaisella katkeruudella minulle puhuminen oli häneltä kysynyt, oli vienyt kaikki hänen voimansa. Loukatun rakastajattaren asemasta tapasinkin valittavan ja kärsivän lapsen. Hän sulki silmänsä, puristin hänet käsivarsiini ja hän makasi liikkumatta sylissäni.

Kun hän tuli tajuihinsa, valitti hän hirvittävää väsymystä ja pyysi hellällä äänellä minua jättämään itsensä, voidakseen mennä vuoteeseensa. Hän saattoi tuskin kävellä; kannoin hänet alkooviin ja asetin hänet hiljaa vuoteeseen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään tuskia; hän lepäsi kärsimyksensä jälkeen kuin matkamies, joka lepää väsymyksestä, eikä näyttänyt sitä enää muistavan. Hänen heikko ja hento ruumiinsa taipui ilman taistelua; olin todella, kuten hän oli sanonut, mennyt pitemmälle kuin hänen voimansa riittivät. Hän piti kättään kädessäni; syleilin häntä ja meidän vielä rakastavat huulemme yhtyivät kuin tietämättään. Ja niin nukkui hän, tämän kauhean kohtauksen jälkeen, sydäntäni vasten, hymyillen kuin rakkautemme ensi päivänä.

VI

Brigitte nukkui. Mykkänä ja liikkumattomana istuin hänen päänalaisensa vieressä. Niinkuin maamies rajuilman jälkeen laskee tähkäpäiden tuhoa pellollaan, niin menin minä itseeni tarkastamaan sitä pahaa mitä olin tehnyt.

Tunsin kohta, että se oli auttamaton. Jotkut kärsimykset ilmoittavat väkivaltaisuudessaan saavuttaneensa äärimmäisen asteensa, ja kuta enemmän häpeää ja katumusta tunsin, sitä selvemmäksi kävi minulle, ettei meillä äskeisen kohtauksen jälkeen ollut muuta neuvoa kuin sanoa toisillemme hyvästi. Kuinka rohkea Brigitte olikin, oli hän jo tyhjentänyt surullisen rakkautensa kalkin sakkaan saakka; ja jollen halunnut nähdä hänen kuolevan, täytyi hänen saada levätä kärsimystensä jälkeen. Oli usein sattunut, että hän oli minua ankarasti moittinut, vieläpä sanoilla, jotka ilmaisivat syvempää suuttumusta kuin hänen sanansa tällä kertaa. Mutta se, mitä hän äsken oli puhunut, ei ollut loukatun ylpeyden sanelemaa, se oli totuus, joka työnnettynä sydämen syvimpään sopukkaan, oli taittanut hänet murtautuessaan esiin. Nykyiset olosuhteet ja kieltoni lähteä hänen kanssaan tekivät kaiken toivon mahdottomaksi. Jos hän olisikin tahtonut antaa anteeksi, ei hänellä olisi ollut siihen kyllin voimia. Sitä todisti jo hänen unensa, joka muistutti kuolemaa ja joka oli loppuun saakka väsyneen. Hänen äkillinen hiljaisuutensa, lempeys, jota hän oli osottanut palatessaan tajuntaan, hänen kalpeat kasvonsa ja hänen suudelmansa, kaikki puhui minulle, että suhteemme oli lopussa ja että olin ainiaaksi repinyt rikki viimeiset yhdistävät siteet. Samalla tavalla kuin hän nyt nukahti, olisi hän nukkuva ikuiseen uneen ensi kärsimyksestä, jonka hänelle tuottaisin. Kello löi ja minä tunsin, että mennyt tunti oli vienyt mukanaan elämäni, joka oli yhteinen hänen kanssaan.

Kun en tahtonut kutsua palvelijaa sisään, olin itse sytyttänyt Brigitten lampun. Katselin sen heikkoa valoa ja ajatukseni lepattivat pimeässä kuin sen häälyvät varjot.

Mitä lienenkin sanonut ja tehnyt, ei ajatus Brigitten jättämisestä ollut vielä koskaan tullut mieleeni. Olin sadat kerrat tahtonut lähteä hänen luotaan; mutta jokainen, joka on rakastanut, tietää, mitä se merkitsee. Ne olivat vain ohimeneviä epätoivon tai vihan puuskia. Niin kauan kun tiesin hänen rakastavan minua, olin myöskin varma omasta rakkaudestani. Ensi kerran nousi voittamaton kohtalo meidän välillemme. Tunsin painostavaa väsymystä, joka esti minua näkemästä mitään selvästi. Olin painautunut alkoovin viereen, ja vaikka ensi hetkestä lähtien olin käsittänyt onnettomuuteni koko laajuuden, en tuntenut sen johdosta mitään tuskia. Sen mitä ajatukseni käsitti — sitä ei heikko ja säikähtänyt sydämeni tahtonut nähdä. "Kas niin", sanoin itsekseni, "ei ole epäilystä siitä. Sinä olet tämän tahtonut ja tehnyt. On aivan varma, ettemme enää voi elää yhdessä; en tahdo tappaa tätä naista — siis täytyy minun jättää hänet. Se on päätetty, lähden huomenna."

Puhuessani näin itselleni, en ajatellut erehdyksiäni, en menneisyyttä enkä tulevaisuutta; en muistanut Smithiä enkä mitään muutakaan tänä hetkenä. En olisi voinut sanoa, mikä oli saattanut minut nykyiseen mielentilaani tai mitä olin tehnyt tunnin aikaan. Tuijotin huoneen seiniin ja luulen, että ainoa ajatukseni oli, millä vaunuilla huomenna lähtisin.

Olin verraten kauan tässä oudon tyynessä tilassa. Olin kuin mies, joka on saanut tikarin iskun rintaansa: hän tuntee ensin vain teräksen kylmyyden, hän ottaa vielä horjahtaen muutamia askelia, ihmetellen, mitä on tapahtunut. Mutta vähitellen pursuaa veri esiin, pisara pisaralta, haava aukeaa: tumma purppura punaa kentän, kuolema saapuu. Mies hätkähtää sen tuloa ja vaipuu kuin salaman lyömänä maahan. Siten kuuntelin, näköäni kylmänä, kuinka onnettomuus lähestyi. Toistin hiljaa itselleni, mitä Brigitte oli sanonut, ja järjestelin esineet hänen ympärilleen sillä tavoin kuin tiesin hänen niitä pitävän yön aikaan. Katselin häntä, menin ikkunan luo, painoin otsani ruutua vasten, silmäilin pimeää raskasta taivasta ja palasin taas vuoteen luo. Lähteä huomenna, se oli ainoa ajatukseni, ja vähitellen tuli sana lähteä minulle ymmärrettäväksi. "Ah, hyvä Jumala!" huudahdin äkkiä. "Menetän rakastajatar raukkani, en ole siis osannut oikein häntä rakastaa!"