"Sano mitä kannat sydämmelläsi. Oletko kyllin julma pakoittaaksesi minua sitä toistamaan?"
"Ja sinä, sinä itse", huudahti hän, "etkö ole sata kertaa julmempi? Sanot hulluksi sitä miestä, joka toivoo saavansa tietää totuuden. Hupakko on se nainen, voin puolestani sanoa, joka toivoo, että häntä uskotaan! Sinä tahdot tietää salaisuuteni, mutta minulla ei ole muuta salaisuutta kuin että rakastan sinua. Mutta sinä etsit vaan jotakin toista. Sinä syytät minua kalpeudesta, jonka olet itse aiheuttanut. Minä hupakko! Olen tahtonut kärsiä hiljaisuudessa, salata sinulta kyyneleeni ja sinä koetat päästä niiden jäljille käyttääksesi niitä todistuksina rikollisuudestani. Minä hupakko! Olen halunnut lähteä kanssasi merien taakse, jättää Ranskan, kuollakseni kanssasi, kaukana kaikesta, joka minua on rakastanut, sitä sydäntä vasten, joka minua epäilee. Hupakko! Uskoin, että totuudella olisi katseensa, äänenpainonsa, josta sen tuntisi. Ah, kun ajattelen sitä, olen tukahtua kyyneliini! Miksi lainkaan houkutella minua mukaan tällaista loppua varten, joka ikiajoiksi veisi rauhani? Päätäni pyörryttää, en tiedä mitään."
Hän kumartui itkien puoleeni. "Minä hupakko!" toisti hän sydäntä särkevällä äänellä.
"Ja mitä on tämä kaikki?" jatkoi hän. "Kuinka kauan aiot jatkaa? Mitä voin tehdä alati uusiutuville epäilyksillesi? Sanot, että minun tulee puhdistaa itseni niistä. Mistä? Siitäkö, että tahdon lähteä kanssasi, rakastaa, kuolla ja kärsiä? Jos teeskentelen iloa, loukkaan sinua. Uhraan kaikki matkustaakseni kanssasi, mutta, jos todella olisimme lähteneet, emme olisi matkustaneet virstaakaan, kun jo olisit katsonut taaksesi. Mitä teenkin, herätän suuttumustasi ja pilkkaasi. Ah, rakas lapseni, jospa tietäisit, mikä jäätävä tuska on nähdä sydämen yksinkertaisimpiin sanoihin vastattavan epäilyksellä ja pilkalla! Sinä menetät siten elämän ainoan onnen: kyvyn rakastaa koko sydämellä. Sinä olet surmaava kaikki jalot ja hienot tunteet niissä, jotka sinua rakastavat, ja sinä olet itsekin lopulta uskova vain kaikkein karkeimpaan. Sinulle ei rakkaudesta jää muuta kuin sitä mikä on näkyvintä ja mitä voi sormella koskettaa. Sinä olet nuori, Octave, ja sinulla on pitkä elämä edessäsi. Sinä olet saava toisia rakastajattaria. Ylpeys, josta mainitsit, merkitsee vähän eikä se ole minua lohduttava. Mutta suokoon Jumala, että kerran kyynel silmissäsi palkitsisi minulle kaikki ne, jotka nyt saat minun silmistäni vuotamaan."
Hän nousi.
"Onko minun se siis sanottava? Onko minun sanottava, etten kuuden kuukauden aikana ole kertaakaan paneutunut levolle, sanomatta itselleni, että kaikki on turhaa, ettet ole koskaan parantuva, etten ole noussut yhtenäkään aamuna vuoteesta ajattelematta, että minun on vielä koetettava, ettet ole sanonut minulle sanaakaan, joka ei ole antanut minun tuntea, että minun on lähdettävä luotasi, ettet ole minua hyväillyt ilman että olisin tuntenut, että minun olisi mieluummin ollut kuoltava? Onko minun sanottava, että päivästä päivään, hetkestä hetkeen, horjuen pelon ja toivon vaiheilla olen tuhannet kerrat ollut kiusauksessa koettaa lopullisesti voittaa joko rakkauteni tai tuskani? Onko minun kerrottava, että niin pian kuin avasin sydämeni sinulle, viskasit ivallisen katseen syvään sen sopukoihin saakka, ja että kun sen taas suljin tunsin omistavani aarteen, johon yksin sinulla oli omistusoikeus? Onko minun kerrottava kaikista niistä heikkouksista ja salaisuuksista, jotka tuntuvat lapsellisilta sen mielestä, joka ei niitä kunnioita? Onko minun mainittava, että kun vihoissasi lähdit luotani, sulkeuduin huoneeseeni lukeakseni ensi kirjeitäsi? Onko minun kerrottava, että on olemassa eräs valssi, jota en koskaan turhaan soittanut, kun kovin ikävöin sinua palaavaksi? Ah, minua onnetonta, kuinka kalliiksi ovat kaikki mykät kyyneleeni, kaikki hellät mielettömyyteni tulleet! Nyt tahdon itkeä. Koko minun tuskani ei ole ollut miksikään hyödyksi."
Tahdoin keskeyttää hänet.
"Anna minun puhua. Kerran on minun se sinulle sanottava. Sano, miksi minua epäilet? Kuuden kuukauden aikana olen ajatuksineni, ruumiineni ja sieluineni kuulunut vain sinulle. Mistä uskallat sinä minua epäillä? Tahdotko lähteä Sveitsiin? Olen valmis, kuten näet. Luuletko, että sinulla on kilpailija? Kirjoita hänelle kirje ja minä panen nimeni sen alle. Mitä on meidän tekeminen, mihin lähteminen. Tehkäämme päätös. Emmekö ole aina yhdessä. Miksi jätät minut? En voi olla samalla sinusta kaukana ja sinua lähellä? Sanot, että miehen täytyy voida uskoa rakastajattareensa; se on totta. Rakkaus on joko hyvä tai paha voima; jos se on hyvä, täytyy siihen luottaa, jos se on paha, täytyy siitä parantaa. Tämä on uhkapeliä ja meidän sydämemme ja elämämme ovat siinä panoksina. Se on kauheaa! Tahdotko kuolla? Se on pian tehty. Kuka olen siis kun minua voi niin epäillä."
Hän pysähtyi peilin eteen.
"Kuka olen siis", toisteli hän. "Mitä minusta ajattelet? Silmäile kasvojani."