"Ketä?" kysyi hän.
"Smithiä."
Hän painoi kätensä huulilleni ja kääntyi pois. En voinut puhua enempää. Loimme molemmat silmämme maahan ja vaivuimme ajatuksiimme.
"Olen paljon kärsinyt", alkoi hän puhua, voimiaan ponnistaen, "ja otan taivaan todistajakseni, että antaisin elämäni sinun puolestasi. Niin kauan kuin minulle jää pienikin toivon kipinä, olen valmis edelleen kärsimään, mutta vaikka sillä ehkä kiihotan vihaasi, ystäväni, täytyy minun sanoa, että olen nainen. On turhaa pyrkiä kauemmas kuin inhimilliset voimat riittävät. En milloinkaan aio vastata viittaukseesi. Kaikki mitä tällä hetkellä voin tehdä on pyytää sinulta polvillani, että vielä lähtisit kanssani."
Hän polvistui näitä sanoja lausuessaan; minä nousin paikaltani.
"On todella typerää luulla", sanoin katkerasti, "että voisi saada naista tunnustamaan totuuden! Mies joka sitä yrittää, saa osakseen vain halveksumista ja hän ansaitsee sitä todella. Totuutta eivät saa tietää muut kuin ne, jotka lahjovat hänen kamarineitsyensä ja hiipivät hänen vuoteensa luo kuullakseen, mitä hän puhuu unissaan, vain ne, jotka itse tekeytyvät naisiksi saadakseen alennuksessaan nähdä kaikki mitä pimeässä tapahtuu. Mutta mies, joka avoimesti kysyy totuutta, joka rohkeasti ojentaa kätensä tuota pelottavaa almua kohti, hän ei saa sitä koskaan. Häneen nähden ollaan varuillaan, vastauksen sijasta, kohotetaan hänelle olkapäitä, ja jos hän kiivastuu, niin noustaan kuin hyveessään loukattu vestaali ja lausutaan tuo naisellinen oraakkelisana, että epäluulo tappaa rakkauden ja ettei voi antaa anteeksi kysymystä, johon ei voi vastata. Ah Jumala, mikä kärsimys! Milloin on tämä loppuva?"
"Kun tahdot", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Olen siihen yhtä kyllästynyt kuin sinäkin."
"Jätän siis sinut kohta; ja aika tekee sinulle oikeutta! Aika, aika! Sinä julma rakastettu, muista tämä hyvästijättöni! Aika! Ja kauneutesi, rakkautesi, onni, mihin on se kaikonnut? Sinä kadotat siis minut ilman kaipausta? Niin sinä ajattelet varmaankin, eikö totta, että mustasukkainen rakastajasi on kerran saava todistuksen viattomuudestasi ja että hän silloin on ymmärtävä, minkälaista sydäntä hän on haavoittanut? Hän on itkevä häpeäänsä, hän on menettävä ilonsa ja unensa ja hän on elävä vain muistaakseen, että hän olisi voinut elää onnellisena. Mutta sinä päivänä, kun tuo tapahtuu, on ehkä hänen ylpeä rakastajattarensa kalpeneva nähdessään kostonsa ja sanova itselleen: 'Jospa olisinkin tehnyt sen!' Ja usko minua, jos hän on rakastanut, ei ylpeys voi häntä lohduttaa."
Olin luullut voivani puhua kylmästi, mutta en ollut enää oman itseni herra. Kävelin nyt vuorostani kiivaasti edes takaisin. On olemassa katseita, jotka ovat kuin miekan terä ja jotka sattuvat toisiinsa kuin säilät. Sellaisia oli ne silmäykset, joita Brigitte ja minä tuona hetkenä vaihdoimme. Katsoin häneen niinkuin vanki katsoo koppinsa ovea. Murtaakseni sen sinetin, jota hän kantoi huulillaan ja pakottaakseni hänet puhumaan, olisin voinut uhrata sekä hänen että oman elämäni.
"Mitä sinä tahdot minusta? Mitä haluat, että sinulle sanoisin?" kysyi hän.